Itsensä määrittäminen kieltäymyksillä ja häpeällä

Aikoinaan kotoa pois muuttaessani minulla oli muutamia itseäni määrittäviä periaatteita, joista koin olla jollain tapaa ylpeä: päihteitä en käyttänyt, musiikkia en kuunnellut ja varsinkaan en tanssiaskelia ottanut. Joitakin muitakin toki, mutta tuossa nyt muutamia. Kovasti negatiivinen lista. On ilmeistä, että osa näistä periaatteista oli seurausta vain vertaistuen puutteesta ja tapoja tehdä estoisuudesta hyve. Musiikkivastaisuus etenkin, sillä ennen internet-aikaa oli lopultakin aika vaikea tutustua viiteryhmänsä musiikillisiin mieltymyksiin, mikäli toveripiiriä ei ollut tai sen intresseihin vain ei musiikki kuulunut. Jossain vaiheessa sitten vain teki tietämättömyydestään ylpeydenaiheen.

Tulipahan vain mieleeni, että onkohan tuollaista aktiivista itsensä määrittämistä oikeastaan olemassakaan. Edes aikuisena? Olisivatko aikuisen tavat määritellä itsensä jotenkin rationaalisempia ja vähemmän estoista ja mieltymyksistä riippuvaisia? Nykyisellään käytän periaatteesta julkisia myös niissä tapauksissa, joissa työnantaja maksaisi taksin. Olen siitä ylpeä ja koen tällä jääräpäisyydelläni määrittäväni persoonaani ja arvojani. Kuitenkin on myönnettävä, että ihan samalla tavalla kuin taksivastaisuudelleni rakentelin aikoinaan rationaalisia perusteita musiikkivastaisuudelleni - en vain enää kykene muistamaan/ymmärtämään, mitä ne perusteet olisivat voineet olla.

Alan epäillä, että identiteettiään ei voi kovin merkittävissä määrin tietoisesti rakentaa ainakaan tuollaisilla mustavalkoisilla valinnoilla. Tosiasiallisesti olen luopunut jotakuinkin kaikista kymmenen vuoden takaisista rakennuspalikoistani, ja jäljelle ovat jääneet vain ne, joissa vaihtoehtoa ei voi ilman potentiaalista häpeäntunnetta yksinäisyydessä harjoittelemaan. Ensimmäiset humalakokemukseni hankin yksin kotona, ja musiikkimieltymyksiäni kartoitin ihan samalla tavoin itsellisesti. Yksin asuessa molemmat olivat helposti toteutettavissa. Tanssi taas ei ole, ja vaikka en senkään osalta enää pysty muistamaan, mitkä ne rationaaliset perusteet tanssikieltäymykselle joskus aikoinaan olivat, on täysin mahdotonta turvallisesti mokomaa ruumiintoimintoa kokeilla.

Kenties identiteettiään tulisi rakentaa lähinnä positiivisten määreiden varaan, sillä kieltäymykset tuntuvat kovin petollisilta (lukuunottamatta itsestäänselvyyksiä, kuten vaikkapa joku tupakoimattomuus). On varmaan muitakin identitettiä ohjailevia tunnetiloja kuin häpeä, mutta kyllä se kovasti oleelliselta tässä tuntuu.

Sanomattakin lienee selvää, että tämän kirjoituksen takana on jostain mieleen juolahtanut ajatus siitä, että mahdollisesti tietyt kieltäymykset ihan oikeasti rajoittavat kokemusmaailmaa ja heikentävät elämänlaatua. Toisaalta tuottaa suurta nautintoa ajatella, että kieltäytyy poskisuudelmatervehdyksistä ja tanssimisesta siksi, että on identiteetiltään metsäsuomalainen. En usko, että tanssiminen voisi olla hauskempaa kuin tuollainen jurottaminen, mutta kokeilematta ei voi tietää. (Vanhojen tansseja ja kymmenvuotiaana saatuja kokemuksia en tässä laske.)