Lisää huomioita, jälleen paremmuusjärjestyksessä. Yksi leffa oli pakko jättää väliin työkiireiden takia; jatkossa pitänee ottaa opiksi ja varata festariviikolle joku leffoista vapaa iltapäivä. Pohjoismaat näköjään jyräävät tällä haavaa.
The Art of Crying. Erinomaisen häiriintynyt tanskalainen insestikomedia. Ohjaajan lahjakkuutta ei voi epäillä, kun valkokankaalla pikkupoika riisuu pyjamaansa "lohduttaakseen" isukkia, ja yleisö nauraa röhöttää. Tämäntyyppinen touhu on selkeästi tanskalaisten ydinosaamisaluetta.
Ping-pongkingen. Ruotsalaiseen tunturinkupeeseen, lumen, jään ja pakkasesta punoittavien keskelle, on sinnekin syntynyt koulukiusattava poika. Leffassa on juonta vain nimeksi, joten lähes 110 minuutin pituus tuntuu ylenpalttisesta. Tunnelmaa kuitenkin riittää, joten reippaammin leikkaamalla tämä olisi voinut olla erinomainen, kun se nyt on vain hyvä.
White Night Wedding. Pitkästä aikaa tuli nähtyä Baltasar Kormakuria. Ihan hupaisa kuvaus aidosti tylsästä miehestä ja hänen ympärillään pyrivistä eksentrikoista.
Otto; or Up with Dead People. Ehkä hieman teatterikorkean lopputyö -tasoa teknisesti, mutta kiitettävän roisi kuitenkin. Naiskatsojia runsaat ja eksplisiittiset homoseksikohtaukset varmasti miellyttävät, joskin feministisempia katsojia voi kiusata se, ettei yhtään miestenvälistä anaaliyhdyntää näytetä. Muuten aika keskinkertainen, mutta kyllähän tyhmät zombivitsit minuun aina uppoavat.
Vaclav. Tsekkiläinen elokuva kylähullusta, joka menee kiukunpuuskassa liian pitkälle. Kaikin puolin toimiva setti.
Aaltojen kuohu. Ghibliä ilman satuolentoja; naispääosakin on nirppanokkainen ja väkivaltaan taipuvainen tokiolaistyttö, joka hyväksikäyttää kaikkia ympärillään olevia. Tarina ei ole kummoinen, vähän kuin jokapojan koulumuisteloita. Kipinä puuttuu.
De unge år: Erik Nietzsche sagaen, del 1. Lars von Trierin käsikirjoittama kertomus nuoren miehen taiteellisista pyrkimyksistä tanskalaisella ohjaajalinjalla. Parasta antia olivat opiskelijoiden harjoituslyhärit. Oletettavasti sisälsi paljon sisäpiirihuumoria.
Eagle vs. Shark. Tässä leffassa nauroin selvästi vähemmän kuin muut katsojat keskimäärin. Se voi johtua siitä, että pidin leffan nörttihahmoa jotenkin epäonnistuneena karikatyyrina. Lisäksi epäuskottavuus saavutti häiritsevät mittasuhteet. Tarinan päähenkilö on kiistämättä kaikilla mittareilla kaunis ja miellyttäväluonteinen nainen, ja silti hän kuolaa sellaisen miehen perään, jossa nörttiyden kliseisimmät negatiiviset piirteet yhdistyvät narsistiseen itsekeskeisyyteen. En nyt viitsi kuitenkaan kieltää paikoin nauraneeni.
La Rabia. Toistaiseksi mitäänsanomattomin, joskaan ei huonoin elokuva. Auringonlaskukuvat aika lailla kärsivät esitystekniikan puutteista. Toisaalta mukavan naturalistisella tavalla synkkä ja hieman lakoninenkin.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
lauantai 20. syyskuuta 2008
R & A alkutahdit
Terve, toveri B. Ajattelin laittaa näitä R & A -arvioita tähän jo pikkuhiljaa. Toistaiseksi parhaimmasta heikoimpaan. Vallattomasti spoilereita.
Lars and the Real Girl. Odotin jonkinlaista vanhan koulukunnan ATM-elokuvaa, mutta jo ensimmäisen viiden minuutin aikana elokuva paljastui enemmänkin farssiksi. Jostain syystä elokuvan leikkauksista tuli mieleen sketsisarjojen tyyli. Mukavasti eläytyvän yleisön joukossa kuitenkin erittäin nautittava kokemus. Maailmankuvaani ei vain oikein sovi se, että kun elokuvan sosiaalisesti rajoittunut mies tanssii muovinuken kanssa yksin asunnossaan, yleisöstä useampikin naisääni päästää awwww-äänen. Hemmetti, ei sukupuolien välisestä sodasta tuollaisten kanssa mitään tule. Toisaalta on tietysti helppo tulkita, että äännähdys oli verrannollinen reaktioon, joka ilmenee naisen havaitessa söpön kissanpennun; täysin aseksuaalinen siis. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kuitenkin, ja käyn varmasti tämän toistekin katsomassa, kunhan se teatterilevitykseen tulee.
Los Cronicrímenes. Vaikka aikamatkailun paradokseilla kikkailu onkin hieman väsähtänyttä, tässä siitä onnistutaan puristamaan kaikki absurdeimmat käänteet irti. Kun aikakone ensimmäisen kerran käynnistetään, mitä muutakaan voisi tapahtua kuin se, että siitä välittömästi putkahtaa läpi joku tulevaisuutensa sotkenut avaruusjatkumoturisti. Elokuvaan tuo lisäuskottavuutta vielä sekin, että tissien (etenkin paljaiden) vaikutusta ihmisten käytökseen ei väheksytä.
Garage. Viehättävällä irkkuaksentilla puhuva päähenkilömme on hieman yksinkertainen, täysin vilpittömän hyväntahtoinen ja pohjattoman yksinäinen - näistä johtuen luonnollisesti myös elämänkokemukseltaan, tilannetajultaan ja ihmissuhdetaidoiltaan kolmetoistavuotiaan tasolla. Sydämen valitulta tulee lemput, baarissa pahat pojat kiusaavat, ja lopulta tulee vielä aiheeton pedofiliasyytekin. Mikäpä siinä auttaisi kuin mennä jokeen. Vaikka fiksaatioini näihin yksinäisen miehen tragedioihin alkaa saada jo häiritsevät mittasuhteet, on kuitenkin sanottava, että olihan tämä ihan nautittava kokonaisuus.
Vexille. Ihan mielikuvituksella tehty robottianime. Juoni on pienestä aukkoisuudesta huolimatta toimiva, ja scifielementitkin saavat hiljaisen hyväksynnän. Isoin miinus tulee latteasta kuvastosta, detaljien puutteessa maisemat ovat kohtuuttoman steriilejä. Isoin plussa onnistuneesta Dyyni-lainauksesta.
Be Like Others. Iranissa homoseksuaalisuus on kuolemantuomion arvoinen synti. Sukupuolenvaihdosleikkaukset taas ovat OK, koska koraani ei millään muotoa niitä tai mitään analogistakaan kiellä. Sukupuolenvaihdosleikkauksia tehdään Iranissa lähes eniten maailmassa. Syiden ja seurausten suota selvittelevä dokumentti onnistuu olosuhteisiin nähden varsin hyvin.
Klass. Tässä on kaikki koulukiusaamiseen liittyvät nettikliseet. Urheilijapojat kurmottavat tietokoneharrastajaa liikuntatunnilla. Huutosakkitytöt hihkuvat, kun nörttiä hakataan koulun käytävällä. "Fiksu" tyttö jättää poikaystänsä, kun tämä yrittää auttaa kiusattua ja joutuu siksi itsekin ulos räyhäjengistä. Elokuva onnistuu kuvaamaan tilannetta nimenomaan kiusattujen näkökulmasta varsin realistisesti; se ei yritäkään taustoittaa kiusaajia jollain ankealapsuusjaliianvähänaikaaäidinsylissä -säälittelyllä. Sikäli se olisi toimiva koulutusvideo, ellei loppuratkaisu olisi kouluammuskelu. Elokuvan ohjaaja Ilmar Raag oli näytöksessä paikalla ja esitti varsin mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta; merkillepantavaa on se, että hän ei suoranaisesti väittänyt, että ankara kiusaaminen olisi kouluammuskelujen syy oikeassa elämässä. Ei tämä kyllä koulujen opetusohjelmaan sovi, sillä kasvatuskeinona tällainen "Jos kiusaat, sinut lopulta ammutaan" on vähän samaa tasoa kuin uskovaisten helvetillä pelottelut, ja hieman korkeammalle pedagogiselle tasolle pitäisi sentään päästä. Aikuisten elokuvana tämä on kuitenkin varsin kelpo. Yksi syy onnistumiseen on varmasti se, että ohjaaja-käsikirjoittaja rakensi elokuvan suoraan nuorilta kuulemiensa tarinoiden varaan, ja realismi on sikäli korkealla tasolla.
Boy A. Aika turha. Entinen nuorisorikollinen vapautuu murhatuomiostaan ja yrittää sopeutua elämään itkuisena, arkana ja täynnä syyllisyyttä. Vaikka aihe on ihan asiallinen, päähenkilön enkelimäisyys ja viattomuus on jotakuinkin väkinäistä sympatian keruuta. Vähemmän mustavalkoinen asetelma olisi tehnyt elokuvasta kiinnostavamman ja uskottavamman kannanoton rehabilitaation puolesta.
La Question humaine. Nykyajan bisneksessä käytetään samanlaista kieltä kuin natsien aikaisessa Saksassa, öhö-öhö. Nykyajan bisneksessä ja politiikassa ihmisiä lajitellaan samalla tavalla kuin natsit lajittelivat, öhö-öhö. Väliin poltetaan runsaasti tupakkaa ja juodaan melkoisesti viinaa samalla kun naidaan ristiinrastiin, joskin ilmeisesti jonkinlaisena sisäpiirin vitsinä ei juoda ollenkaan punaviiniä. Lieneekö tämä punaviinittömyys ranskalaisessa elokuvassa jonkinlainen dekadenssin analogia? Elokuva on kahden tunnin ja vartin mitassaan ylipitkä, mutta jostain kumman syystä ei kuitenkaan pitkästyttävä.
Death Note. Ei pitäisi mennä katsomaan näitä mangafilmatisaatioita. Yleensä kukkua. Nyt teki mieli nukkua. Juonessa on tavallaan päräyttäviä piirteitä, joista olisi puoli tuntia leikellen saanut ihan tehokkaan kokonaisuuden. Mutta tyylillisesti tämä nyt vain on aikamoinen sekasotku.
Martyrs. Kauhuelokuvien aktiivisesta katselusta huolimatta en ole mikään gornon tai slasherin ystävä. Jonkinlainen pointti touhussa ainakin pitäisi olla. Tässä on hörhömäinen fantasiasalaliittokulttiteoria, joka jollain tapaa jopa saattaisi kantaakin. Ongelmana on kidutuskohtausten puuduttava yksitotisuus ja se, että elokuva jakaantuu oikeastaan neljään jaksoon (jotka kuitenkin ovat suoraa jatkumoa), joista tämä fantasiajuttu on vasta viimeinen. Katsoja on jo kolmeen kertaan ehtinyt ihmetellä, miten elokuvantekijät mahtavat saada kursittua käsiin leviävän juonen jonkinlaiseen päätökseen, mutta aina vaan löytyy joku uusi urpoileva juonentynkä. Itse asiassa pelkäsin elokuvaa katsoessani, ihan oikeasti. Pelkäsin jokaisen jakson loppupuolella, että elokuva ei taida kuitenkaan loppua tähän, vaan että luvassa on vielä joku typerä käänne ja lisää koohkausta.
Vielä yhdeksän päivää ja 21 elokuvaa jäljellä. Saa nähdä miten kunto kestää.
Lars and the Real Girl. Odotin jonkinlaista vanhan koulukunnan ATM-elokuvaa, mutta jo ensimmäisen viiden minuutin aikana elokuva paljastui enemmänkin farssiksi. Jostain syystä elokuvan leikkauksista tuli mieleen sketsisarjojen tyyli. Mukavasti eläytyvän yleisön joukossa kuitenkin erittäin nautittava kokemus. Maailmankuvaani ei vain oikein sovi se, että kun elokuvan sosiaalisesti rajoittunut mies tanssii muovinuken kanssa yksin asunnossaan, yleisöstä useampikin naisääni päästää awwww-äänen. Hemmetti, ei sukupuolien välisestä sodasta tuollaisten kanssa mitään tule. Toisaalta on tietysti helppo tulkita, että äännähdys oli verrannollinen reaktioon, joka ilmenee naisen havaitessa söpön kissanpennun; täysin aseksuaalinen siis. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kuitenkin, ja käyn varmasti tämän toistekin katsomassa, kunhan se teatterilevitykseen tulee.
Los Cronicrímenes. Vaikka aikamatkailun paradokseilla kikkailu onkin hieman väsähtänyttä, tässä siitä onnistutaan puristamaan kaikki absurdeimmat käänteet irti. Kun aikakone ensimmäisen kerran käynnistetään, mitä muutakaan voisi tapahtua kuin se, että siitä välittömästi putkahtaa läpi joku tulevaisuutensa sotkenut avaruusjatkumoturisti. Elokuvaan tuo lisäuskottavuutta vielä sekin, että tissien (etenkin paljaiden) vaikutusta ihmisten käytökseen ei väheksytä.
Garage. Viehättävällä irkkuaksentilla puhuva päähenkilömme on hieman yksinkertainen, täysin vilpittömän hyväntahtoinen ja pohjattoman yksinäinen - näistä johtuen luonnollisesti myös elämänkokemukseltaan, tilannetajultaan ja ihmissuhdetaidoiltaan kolmetoistavuotiaan tasolla. Sydämen valitulta tulee lemput, baarissa pahat pojat kiusaavat, ja lopulta tulee vielä aiheeton pedofiliasyytekin. Mikäpä siinä auttaisi kuin mennä jokeen. Vaikka fiksaatioini näihin yksinäisen miehen tragedioihin alkaa saada jo häiritsevät mittasuhteet, on kuitenkin sanottava, että olihan tämä ihan nautittava kokonaisuus.
Vexille. Ihan mielikuvituksella tehty robottianime. Juoni on pienestä aukkoisuudesta huolimatta toimiva, ja scifielementitkin saavat hiljaisen hyväksynnän. Isoin miinus tulee latteasta kuvastosta, detaljien puutteessa maisemat ovat kohtuuttoman steriilejä. Isoin plussa onnistuneesta Dyyni-lainauksesta.
Be Like Others. Iranissa homoseksuaalisuus on kuolemantuomion arvoinen synti. Sukupuolenvaihdosleikkaukset taas ovat OK, koska koraani ei millään muotoa niitä tai mitään analogistakaan kiellä. Sukupuolenvaihdosleikkauksia tehdään Iranissa lähes eniten maailmassa. Syiden ja seurausten suota selvittelevä dokumentti onnistuu olosuhteisiin nähden varsin hyvin.
Klass. Tässä on kaikki koulukiusaamiseen liittyvät nettikliseet. Urheilijapojat kurmottavat tietokoneharrastajaa liikuntatunnilla. Huutosakkitytöt hihkuvat, kun nörttiä hakataan koulun käytävällä. "Fiksu" tyttö jättää poikaystänsä, kun tämä yrittää auttaa kiusattua ja joutuu siksi itsekin ulos räyhäjengistä. Elokuva onnistuu kuvaamaan tilannetta nimenomaan kiusattujen näkökulmasta varsin realistisesti; se ei yritäkään taustoittaa kiusaajia jollain ankealapsuusjaliianvähänaikaaäidinsylissä -säälittelyllä. Sikäli se olisi toimiva koulutusvideo, ellei loppuratkaisu olisi kouluammuskelu. Elokuvan ohjaaja Ilmar Raag oli näytöksessä paikalla ja esitti varsin mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta; merkillepantavaa on se, että hän ei suoranaisesti väittänyt, että ankara kiusaaminen olisi kouluammuskelujen syy oikeassa elämässä. Ei tämä kyllä koulujen opetusohjelmaan sovi, sillä kasvatuskeinona tällainen "Jos kiusaat, sinut lopulta ammutaan" on vähän samaa tasoa kuin uskovaisten helvetillä pelottelut, ja hieman korkeammalle pedagogiselle tasolle pitäisi sentään päästä. Aikuisten elokuvana tämä on kuitenkin varsin kelpo. Yksi syy onnistumiseen on varmasti se, että ohjaaja-käsikirjoittaja rakensi elokuvan suoraan nuorilta kuulemiensa tarinoiden varaan, ja realismi on sikäli korkealla tasolla.
Boy A. Aika turha. Entinen nuorisorikollinen vapautuu murhatuomiostaan ja yrittää sopeutua elämään itkuisena, arkana ja täynnä syyllisyyttä. Vaikka aihe on ihan asiallinen, päähenkilön enkelimäisyys ja viattomuus on jotakuinkin väkinäistä sympatian keruuta. Vähemmän mustavalkoinen asetelma olisi tehnyt elokuvasta kiinnostavamman ja uskottavamman kannanoton rehabilitaation puolesta.
La Question humaine. Nykyajan bisneksessä käytetään samanlaista kieltä kuin natsien aikaisessa Saksassa, öhö-öhö. Nykyajan bisneksessä ja politiikassa ihmisiä lajitellaan samalla tavalla kuin natsit lajittelivat, öhö-öhö. Väliin poltetaan runsaasti tupakkaa ja juodaan melkoisesti viinaa samalla kun naidaan ristiinrastiin, joskin ilmeisesti jonkinlaisena sisäpiirin vitsinä ei juoda ollenkaan punaviiniä. Lieneekö tämä punaviinittömyys ranskalaisessa elokuvassa jonkinlainen dekadenssin analogia? Elokuva on kahden tunnin ja vartin mitassaan ylipitkä, mutta jostain kumman syystä ei kuitenkaan pitkästyttävä.
Death Note. Ei pitäisi mennä katsomaan näitä mangafilmatisaatioita. Yleensä kukkua. Nyt teki mieli nukkua. Juonessa on tavallaan päräyttäviä piirteitä, joista olisi puoli tuntia leikellen saanut ihan tehokkaan kokonaisuuden. Mutta tyylillisesti tämä nyt vain on aikamoinen sekasotku.
Martyrs. Kauhuelokuvien aktiivisesta katselusta huolimatta en ole mikään gornon tai slasherin ystävä. Jonkinlainen pointti touhussa ainakin pitäisi olla. Tässä on hörhömäinen fantasiasalaliittokulttiteoria, joka jollain tapaa jopa saattaisi kantaakin. Ongelmana on kidutuskohtausten puuduttava yksitotisuus ja se, että elokuva jakaantuu oikeastaan neljään jaksoon (jotka kuitenkin ovat suoraa jatkumoa), joista tämä fantasiajuttu on vasta viimeinen. Katsoja on jo kolmeen kertaan ehtinyt ihmetellä, miten elokuvantekijät mahtavat saada kursittua käsiin leviävän juonen jonkinlaiseen päätökseen, mutta aina vaan löytyy joku uusi urpoileva juonentynkä. Itse asiassa pelkäsin elokuvaa katsoessani, ihan oikeasti. Pelkäsin jokaisen jakson loppupuolella, että elokuva ei taida kuitenkaan loppua tähän, vaan että luvassa on vielä joku typerä käänne ja lisää koohkausta.
Vielä yhdeksän päivää ja 21 elokuvaa jäljellä. Saa nähdä miten kunto kestää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)