(Vähän niin kuin päivän lehtikatsaus!)
Viikon nunnauutuutena ensi-iltaan ilmaantui Doubt. (Spoilailen jatkossa rajoitetusti.) Ryntäsin tietysti heti katsomaan täynnä odotuksia, sillä asetelma kuulosti houkuttelevalta: Katolisen koulun nunnarehtori syyttää seurakunnan pappia oppilaan hyväksykäytöstä. Samaan aikaan vastakkain ovat kuitenkin myös koulukunnat. Rehtori on vanhoillinen ja ankara, pappi liberaali ja sydämellinen.
Olen emotionaalisesti riittävän kehittymätön tuntemaan tiettyä vahingoniloa katolisia kohtaan heidän pedofiilipappijupakoistaan, mutta elokuvassa on kuitenkin kyse enemmän pedofiliasyytöksistä kuin pedofiliasta. Itse asiassa missään vaiheessa elokuvaa katsojalle ei anneta mitään näyttöä asiasta puoleen tai toiseen. Pappi saattoi käyttää lasta hyväksi tai sitten ei. Tämä onkin yksi niitä elokuvia, joiden kanssa katsoja pääsee tutkimaan omia ennakkoasenteitaan. Kiistämättä papin käytös on epäilyttävää, toisaalta kukaan ei voi todistaa mitään väärää tapahtuneen. Intuitiivisesti oletan itse yleensä papeista kaikkein pahinta, ja normaalisti toivoisin tällaisessa tapauksessa papin olevan syyllinen. (Juu, on kumma asenne, on.) Tässä tapauksessa on kuitenkin useita syitä, joiden takia huomasin toivovani papin olevan syytön:
- syytteen esittää nunna, ja sama intuitio saa minut olettamaan hänen syyttävän silkkaa ilkeyttään
- pedofilialeimasin on saavuttanut tympeitä mittasuhteita esim. Sari Näreen piilopedofiliapuheissa
- pappia esittää jumalainen Philip Seymour Hoffman
Vaikka pidin elokuvasta kovastikin, en toisaalta osaa oikein sanoa, onko se kovin merkittävä. On toki selvää, että sekä uskonnollisten yhteisöjen sulkeutuneisuus että pedofiliahysteria ovat merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tämän elokuvan keskeinen sanoma on se, että syytöksen uhatessa syyllisyydellä tai syyttömyydellä ei enää ole merkitystä. Jotenkin aiheesta olisi kuitenkin voinut saada enemmänkin irti, ainakin kirkon hierarkisen ja imagoakiillottavan taipumuksen osalta.
Tiedän toki, mikä kysymys mielessänne liikkuu: Tekikö pappi itsemurhan vai ei? Tätä en viitsi spoilata, mutta onnellisia loppuja ei toki ole luvassa.
Oikeastaan elokuvan suurin vaikutus oli se, että nyt haluan taas katsoa Happinessin... taas. Ja levittää ilosanomaa.
lauantai 31. tammikuuta 2009
tiistai 27. tammikuuta 2009
Docpoint 2009: Nunnia, nunnia!
Kiitettävän paljon absurdismia ja ohjaajavieraita. Kiinnostavimmat tuotokset kiinnostavuusjärjestyksessä (ei paremmuusjärjestyksessä):
Yksin Jumala. Otetaan korskea kartano keskellä Espoon maalaisinta kaupunginosaa. Lisätään uutukaiset kodinkoneet, puutarhatraktorit ja Alvar Aallon suunnitelemat huonekalut. Kukahan täällä majailee? No tietysti kartanollinen karmeliittanunnia köyhyyslupauksiaan kerraten. Ällistyttävää ja katolisten imagoon sopivaa, mutta vielä kiinnostavampaa olisi, jos nunnat lahjoittaisivat miljoonakartanonsa, ostaisivat velkarahalla kerrostalokolmion jakomäkeläisestä betonubunkkerista ja kokeilisivat tuota köyhyysjuttua tosissaan.
Minulla on nunnia kohtaan tiettyjä ennakkoluuloja, mutta koska kuitenkin tiedostan tietämättömyyteni, menin mielenkiinnolla katsomaan. Keskeisin ennakkoluuloni on se, johon voi tutustua vaikkapa elokuvassa Suor Emanuelle. Tältä elokuvalta odotin oikaisua lähinnä siihen toiseen ennakkoluulooni, eli siihen, että nunnat itse asiassa pakenevat luostariin vastuuta. Kun katsoo, millaisessa yltäkylläisyydessä nunnat tässä elokuvassa kuvataan, tämä olettamus tuntuu tulevan heti todistetuksi ainakin materiaalisella tasolla. Ei tuota elintasoa rukoilemalla rahoiteta, vaan almujen (Vatikaani?) varassa oletettavasti mennään.
Vastuun pakoilemisessa on tietysti henkinenkin puoli. Eräs luostarin vieraista kysyi nunnilta, eikö ole iso uhraus katkaista siteensä sukulaisiin ja ystäviin. Nunnat vastasivat, että luostarielämä tekee noista siteistä vain vahvemmat. En toki epäile, etteikö tämä nunnien mielissä voisi olla tottakin.
Valitettavasti dokumentti käsitteli nunnien motiiveja aika vähän. Tämän luostarillisen päätehtäväksi ilmoitettiin rukoileminen Suomen puolesta. Nunnien mukaan he ovat saaneet jumalaltaan selvän osoituksen siitä, että heidän halutaan alkavan karmeliitoiksi. Omaksi kuvakseen, niinhän se oli, mutta onko narsismi tosiaan niin määrääva luonteenpiirre, että se kannatti yhdennäköisyyden vuoksi kopioida?
Oli miten oli, en minä tietysti voi osoittaa, että luostarointi ja rukoileminen olisi kokonaisuudessaan jotenkin hyödytön elämäntapa. Ja voivathan nuo nunnat ihan oikeasti uskoa olevansa oikealla asialla. Maailmallisessa elämässäkin on monia töitä, joiden hyödyllisyyden ihmiskunnalle voi helposti kyseenalaistaa; mietin itse tätä joskus, kun työttömänä harkistin autotehdasta työpaikkana. Yhteenvetona siis todettakoon, että jos kerran rikolliset laitetaan vankilaan ja sairaat sairaalaan, niin miksi ei sitten nunnia luostariin. Varmaan sävystäni voisi päätellä, että dokumentista jäi hapan maku, mutta ei se niin ole; petyin vain, kun ohjaaja keskittyi seremonioihin, ja asiaa saati sitten vastauksia tarjoiltiin aika vähän. Ei tämä dokumentti kuitenkaan millään tapaa vähennä sitä käsitystäni, että armoton jumalanpalveleminen luostarissa on vain tapa sysätä syrjään maalliset vastuut keksimällä itselle uusi tarkoitus, jonka kuitenkin voi aika helposti täyttää.
Necrobusiness oli elämää absurdimpaa. Dokumentti kuvaa puolalaisten hautaustoimistojen arkea. Eli sitä, miten hautaustoimistot lahjovat ensiapuhenkilöstöä asiakkaita saadakseen ja kuolemantohtorit ohjaavat surevat omaiset sponsoritoimistonsa hoiviin. Elokuvassa nähdään myös hautaustoimistojen omistajia maksamassa palkkamurhaajille naapuritoimiston omistajan teilaamisesta ja pelkäämässä karmeinta kostoa; kilpailija ottaa nirrin pois ja päälle päätteeksi hoitaa vielä arkun hautaan asti. Nettioloissa saisi helposti aikaan ansiottoman keskustelun siitä, johtuuko puolalaisten tilanne vapaista hautausmarkkinoista vai valtion maksamasta avokätisestä ruumistuesta, joka tekee hautajaisista suureellisia ja arkkubisneksestä arvokasta. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin miettiä, onko tämä hauskaa vai ei.
Virginity taas kuvaa venäläisten nuorten naisten unelmia, ja läsnä ovat samat elementit kuin Suomessakin: julkisuus, raha, tähteys. Kolmesta tytöstä yksi kauppaa neitsyytensä rahasta, toinen hyödyntää sitä tosi-tv:ssä ja kolmas omalla epämääräisellä tiellään uudeksi Madonnaksi. Jälkimmäinen päätyy strippariksi, mikä on oikeastaan yllättävän hyvin. Kaksi muuta päätyvät itkuisiksi ja omanarvontuntonsa menettäneiksi. Venäjällä ei kai tunneta onnellisia loppuja. Ihmissusissa varmaan joku osaisi selittää, miksi näillä tytöillä menee paremmin kuin venäläisillä miehillä.
Japan - A Story of Love and Hate herätti aluksi epäilyksiä aitoudesta henkilögallerian... no, kummallisuuden takia. Pääasiassa englanniksi puhutussa dokumentissa on mm. kohtaus, jossa ohjaaja vierailee japanilaisessa perheessä, ja vie isännälle lahjaksi Viagraa. Jälkeenpäin ajatellen tämä dokumentti on hyvin linjassa sen kanssa, miten japanilaiset englantinsa oppivat. Laadukas dokumentti.
Aileen Wuornos: Itse asiassa kohtuullisen merkittävä teos, vaikka itse en pidäkään näitä sarjamurhaajakuvauksia kovin hyödyllisinä yhteiskunnalle. Aileen Wuornosin tv-shop -asianajaja joutumassa pidätetyksi törttöiltyään pilvipäissään matkalla vankilaan tapaamaan asiakastaan on kuitenkin jo aika merkittävä kannanotto kuolemantuomiokysymykseen.
Fetishes: Ihan hauska, mutta kovin pinnallinen katsaus pervoklubin arkeen ja dominoiden ja heidän asiakkaidensa elämään. Erityisen mielenkiintoisia olivat ihmistuhkakuppi (en olisi uskonut, että näitä oikeasti on olemassa) ja tyyppi, joka pää vessanpöntössä selittää nauttivansa dominan tottelemisesta siksi, että hänellä on itsellään väkivaltaisia fantasioita (mass mayhem and genocide, you know). Ohjaaja olisi kuitenkin voinut ottaa mukaan edes jonkun ulkopuolisen ihmistieteiden asiantuntijan. Mieleen jäivät ainakin kommentit dominoiden yleisestä biseksuaalisuudesta ja siitä, että jos ei pidä miehistä, ei hommassa pärjää viittäkään minuuttia. Ohjaajalta oli tavallaan ryhdikäs ratkaisu olla suostumatta omaan sessioon, mutta itse olisin kyllä mennyt. Lisäksi totuus on dokumenttia perverssimpää, sillä tässä kuitenkin oltiin kaikkiaan aika sisäsiistejä.
Biutiful Cauntri. Ärsyttävä aktivisti uskoo ratkaisevansa Napolin jätekriisin suu vaahdossa huutamalla. Italialaiset ovat parhaimmillaan surkuhupaisasti epäonnistuessaan, mutta tässä dokumentissa ainoa hauskuus on jätemafian tapa merkata sovitut kaatopaikkatiet. Dumppauspaikan kyltissä lukee "suuhoitoja 40-60 -vuotiaille miehille".
Yksin Jumala. Otetaan korskea kartano keskellä Espoon maalaisinta kaupunginosaa. Lisätään uutukaiset kodinkoneet, puutarhatraktorit ja Alvar Aallon suunnitelemat huonekalut. Kukahan täällä majailee? No tietysti kartanollinen karmeliittanunnia köyhyyslupauksiaan kerraten. Ällistyttävää ja katolisten imagoon sopivaa, mutta vielä kiinnostavampaa olisi, jos nunnat lahjoittaisivat miljoonakartanonsa, ostaisivat velkarahalla kerrostalokolmion jakomäkeläisestä betonubunkkerista ja kokeilisivat tuota köyhyysjuttua tosissaan.
Minulla on nunnia kohtaan tiettyjä ennakkoluuloja, mutta koska kuitenkin tiedostan tietämättömyyteni, menin mielenkiinnolla katsomaan. Keskeisin ennakkoluuloni on se, johon voi tutustua vaikkapa elokuvassa Suor Emanuelle. Tältä elokuvalta odotin oikaisua lähinnä siihen toiseen ennakkoluulooni, eli siihen, että nunnat itse asiassa pakenevat luostariin vastuuta. Kun katsoo, millaisessa yltäkylläisyydessä nunnat tässä elokuvassa kuvataan, tämä olettamus tuntuu tulevan heti todistetuksi ainakin materiaalisella tasolla. Ei tuota elintasoa rukoilemalla rahoiteta, vaan almujen (Vatikaani?) varassa oletettavasti mennään.
Vastuun pakoilemisessa on tietysti henkinenkin puoli. Eräs luostarin vieraista kysyi nunnilta, eikö ole iso uhraus katkaista siteensä sukulaisiin ja ystäviin. Nunnat vastasivat, että luostarielämä tekee noista siteistä vain vahvemmat. En toki epäile, etteikö tämä nunnien mielissä voisi olla tottakin.
Valitettavasti dokumentti käsitteli nunnien motiiveja aika vähän. Tämän luostarillisen päätehtäväksi ilmoitettiin rukoileminen Suomen puolesta. Nunnien mukaan he ovat saaneet jumalaltaan selvän osoituksen siitä, että heidän halutaan alkavan karmeliitoiksi. Omaksi kuvakseen, niinhän se oli, mutta onko narsismi tosiaan niin määrääva luonteenpiirre, että se kannatti yhdennäköisyyden vuoksi kopioida?
Oli miten oli, en minä tietysti voi osoittaa, että luostarointi ja rukoileminen olisi kokonaisuudessaan jotenkin hyödytön elämäntapa. Ja voivathan nuo nunnat ihan oikeasti uskoa olevansa oikealla asialla. Maailmallisessa elämässäkin on monia töitä, joiden hyödyllisyyden ihmiskunnalle voi helposti kyseenalaistaa; mietin itse tätä joskus, kun työttömänä harkistin autotehdasta työpaikkana. Yhteenvetona siis todettakoon, että jos kerran rikolliset laitetaan vankilaan ja sairaat sairaalaan, niin miksi ei sitten nunnia luostariin. Varmaan sävystäni voisi päätellä, että dokumentista jäi hapan maku, mutta ei se niin ole; petyin vain, kun ohjaaja keskittyi seremonioihin, ja asiaa saati sitten vastauksia tarjoiltiin aika vähän. Ei tämä dokumentti kuitenkaan millään tapaa vähennä sitä käsitystäni, että armoton jumalanpalveleminen luostarissa on vain tapa sysätä syrjään maalliset vastuut keksimällä itselle uusi tarkoitus, jonka kuitenkin voi aika helposti täyttää.
Necrobusiness oli elämää absurdimpaa. Dokumentti kuvaa puolalaisten hautaustoimistojen arkea. Eli sitä, miten hautaustoimistot lahjovat ensiapuhenkilöstöä asiakkaita saadakseen ja kuolemantohtorit ohjaavat surevat omaiset sponsoritoimistonsa hoiviin. Elokuvassa nähdään myös hautaustoimistojen omistajia maksamassa palkkamurhaajille naapuritoimiston omistajan teilaamisesta ja pelkäämässä karmeinta kostoa; kilpailija ottaa nirrin pois ja päälle päätteeksi hoitaa vielä arkun hautaan asti. Nettioloissa saisi helposti aikaan ansiottoman keskustelun siitä, johtuuko puolalaisten tilanne vapaista hautausmarkkinoista vai valtion maksamasta avokätisestä ruumistuesta, joka tekee hautajaisista suureellisia ja arkkubisneksestä arvokasta. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin miettiä, onko tämä hauskaa vai ei.
Virginity taas kuvaa venäläisten nuorten naisten unelmia, ja läsnä ovat samat elementit kuin Suomessakin: julkisuus, raha, tähteys. Kolmesta tytöstä yksi kauppaa neitsyytensä rahasta, toinen hyödyntää sitä tosi-tv:ssä ja kolmas omalla epämääräisellä tiellään uudeksi Madonnaksi. Jälkimmäinen päätyy strippariksi, mikä on oikeastaan yllättävän hyvin. Kaksi muuta päätyvät itkuisiksi ja omanarvontuntonsa menettäneiksi. Venäjällä ei kai tunneta onnellisia loppuja. Ihmissusissa varmaan joku osaisi selittää, miksi näillä tytöillä menee paremmin kuin venäläisillä miehillä.
Japan - A Story of Love and Hate herätti aluksi epäilyksiä aitoudesta henkilögallerian... no, kummallisuuden takia. Pääasiassa englanniksi puhutussa dokumentissa on mm. kohtaus, jossa ohjaaja vierailee japanilaisessa perheessä, ja vie isännälle lahjaksi Viagraa. Jälkeenpäin ajatellen tämä dokumentti on hyvin linjassa sen kanssa, miten japanilaiset englantinsa oppivat. Laadukas dokumentti.
Aileen Wuornos: Itse asiassa kohtuullisen merkittävä teos, vaikka itse en pidäkään näitä sarjamurhaajakuvauksia kovin hyödyllisinä yhteiskunnalle. Aileen Wuornosin tv-shop -asianajaja joutumassa pidätetyksi törttöiltyään pilvipäissään matkalla vankilaan tapaamaan asiakastaan on kuitenkin jo aika merkittävä kannanotto kuolemantuomiokysymykseen.
Fetishes: Ihan hauska, mutta kovin pinnallinen katsaus pervoklubin arkeen ja dominoiden ja heidän asiakkaidensa elämään. Erityisen mielenkiintoisia olivat ihmistuhkakuppi (en olisi uskonut, että näitä oikeasti on olemassa) ja tyyppi, joka pää vessanpöntössä selittää nauttivansa dominan tottelemisesta siksi, että hänellä on itsellään väkivaltaisia fantasioita (mass mayhem and genocide, you know). Ohjaaja olisi kuitenkin voinut ottaa mukaan edes jonkun ulkopuolisen ihmistieteiden asiantuntijan. Mieleen jäivät ainakin kommentit dominoiden yleisestä biseksuaalisuudesta ja siitä, että jos ei pidä miehistä, ei hommassa pärjää viittäkään minuuttia. Ohjaajalta oli tavallaan ryhdikäs ratkaisu olla suostumatta omaan sessioon, mutta itse olisin kyllä mennyt. Lisäksi totuus on dokumenttia perverssimpää, sillä tässä kuitenkin oltiin kaikkiaan aika sisäsiistejä.
Biutiful Cauntri. Ärsyttävä aktivisti uskoo ratkaisevansa Napolin jätekriisin suu vaahdossa huutamalla. Italialaiset ovat parhaimmillaan surkuhupaisasti epäonnistuessaan, mutta tässä dokumentissa ainoa hauskuus on jätemafian tapa merkata sovitut kaatopaikkatiet. Dumppauspaikan kyltissä lukee "suuhoitoja 40-60 -vuotiaille miehille".
lauantai 24. tammikuuta 2009
Star Trek -maratooni, vko 2 (kausi 2)
Toinen viikko. Edelleen raporttia.
The Child: Miksiköhän kausi on pitänyt aloittaa näin tyhjänpäiväisellä jaksolla? Tavoitteena tuntuu olevan enemmänkin uusien hahmojen ja asetelmien taustoittaminen kuin järjellinen juonenkuljetus.
Where Silence has Lease: Pääosin laadukas jakso perinteisellä "Ylivoivertainen voima vastustajana" -konseptilla. Dr. Pulaskin tyhjänpäiväinen roikkuminen komentosillalla antaa ymmärtää, että tekijät ovat halunneet ajaa häntä tosissaan sisään sarjaan.
Elementary, Dear Data: Kun aiemmin totesin, että holokannella nyhjääminen ei kanna koko jaksoa, olin mielestäni oikeassa. Tässä käsikirjoitukseen on kuitenkin panostettu niin paljon, että Holmes-nyanssien seurailu peittää pienet johdonmukaisuuden aukot holo-olennon tietoisuuden heräämisessä.
The Outrageous Okoma: Hulttionautti naiskentelemassa ympäriinsä tähtilaivalla saa tietysti virnuilemaan sille, että Star Trekin käsikirjoitustiimin mielestä naisten miesmaku ei ole satojen vuosienkaan aikana muuttunut juuri miksikään, vaan karismaattinen omahyväisyys vetoaa edelleen. Muuten keskitasoa.
Loud as a Whisper: Laadukas jakso. Kuuromykkä hippi rauhanneuvottelijana on kiistämättömän omaperäinen idea.
The Schizoid Man: Käsitys ihmisen tietoisuudesta essenssinä, joka voi hypätä aivoista tietokoneeseen, on aika hulppea. Tällaisissa jaksoissa Star Trekin teknologisen kehityksen epätasaisuus eri tieteenalojen välillä tuntuu hieman häiritsevältä.
Unnatural Selection: Tällä kohtaa pisti erityisesti silmään tuotantoarvojen nousu, sarja alkaa näyttää suhteellisen hyvältä. Geenimutaatioiden kumoaminen siirtimen avulla onnistuttiin myös selittämään vähintään siedettävällä teknojargonilla. Keskivertokamaa. Mielenkiintoista on kuitenkin havainnoida, miten ilmeisen selvästi dr. Pulaskista pyritään rakentamaan dr. Mccoyn vastinetta.
A Matter of Honor: Vaikka aiemmin totesin Klingonien näkemisenkin piristävän, komentaja Riker vaihtarina klingonialuksella ei tunnu hyvältä idealta. Käsikirjoitukseen on kuitenkin saatu sopivasti huulenheittoa ja käänteitä, jotka taustoittavat klingonikansaa mukavasti. Loistojakso.
The Measure of a Man: Datan asema älykkäänä olentona mitataan oikeudessa. Jakso näyttää IMDB:ssä olevan huippuarvostettu, mutta mielestäni käsikirjoittajat ovat kuitenkin hieman velttoilleet, kun oikeudenkäynnissä ei käsitelty lainkaan esim. Datan pyrkimystä omaksua inhimillisiä piirteitä.
The Dauphin: Wesley hakkailee vieraan maan prinsessaa, mutta hänen esiliina-äitinsä muuttuu kolmimetriseksi torahampaiseksi karvakuontaloksi. Jostain syystä tätä jaksoa taas ei IMDB:ssä arvosteta, vaikka se minun mielestäni on varsin hilpeä. Käsikirjoittajalla on todennäköisesti ollut vittumainen anoppi.
Contagion: Tulevaisuuden muinainen, huippukehittynyt tietokonevirus käy Enterprisen kovalevylle. Romulanit epäonnistuvat yleisön viihdyttämisessä ollen yllättävänkin avuttomia ja rauhanomaisia ollakseen se ylimielinen ja sotaisa rotu, jona tähtiliittolaiset heitä pitävät. Viruksen voittaminen "poistamalla kaikki vaikutetut muistialueet" (tjsp.) kuulostaa hieman kömpelöltä viruksen piinatessa jo ylläpitojärjestelmiäkin, ellei Enterprisella sitten ole moninkertaisesti varmennettuja järjestelmiä, jotka voidaan palauttaa reaaliajassa.
The Royale: Picard kamppailee Fermat'n lauseen kanssa. Oletettavaa siis on, että Wiles'n todistus lähivuosina tai vuosisatoina kumotaan, sillä tokihan Trekillä ennustevoimaa on. Itse jakso esittelee taas yhden mielikuvituksellisen tavan päästä käsikirjoittamaan avaruusseikkailun sijasta latteahkoa draamaa. Aasinsilta on toki taidokkaasti rakennettu.
Time Squared: Aikamatkaaja-Picard asialla. Jakson aikamatkustuskikkailu ei ehkä ole tieteistarinoista johdonmukaisin, mutta viihyttävä se silti on.
The Icarus Factor: Trekki hyppää saippuaoopperamaiseen tapaan kuljettamaan kahta ihmissuhdedraamaa rinnakkain. Vaikka puitteisiin on panostettu ja klingonirituaalit ovat kiinnostavia, ei tämä oikein kunnon scifiä ole. Hauskasti taas esiteltiin tulevaisuuden miesihannetta, kun Pulaski ja Troi kauhistelevat miesten väkivaltaisia riittejä ja niiden infantiiliutta, ja sitten lopuksi toteavat juuri niiden takia rakastavansa heitä.
Pen Pals: Data saa yhtäkkiä ihmistäkin inhimillisempiä piirteitä adopteeratessaan barbaarilapsen. Järkeä touhussa ei ollut kuin siteeksi.
Q Who?: Borgit. Kiinnostava rotu, joka saa tässä suhteellisen onnistuneen esittelyn. Kuitenkin Q-kuvio on tässä hieman teennäinen. Jännitys jää valjuksi, kun koko ajan tietää jumalan käden olevan valmiina puuttumaan asiaan.
Samaritan Snare: Hölmöläiskansa saa katsojan hymähtämään - kerran. Picardin nuoruusmuistelot ovat melkeinpä kiinnostavampia.
Up the Long Ladder: Klooneja. Ihan uskottavia kloonausongelmia kaiken lisäksi. Lisäksi hölmöileviä irlantilaisia maalaisia. Rikerin seksiobjektin rooli alkaa vähän häiritä, vaikka se toki maailmankuvaani sopiikin.
Manhunt: Troin ajatustenlukijaäiti on saanut jonkinlaisen viidenkympin villityksen ja yrittää hakee epätoivoisesti itselleen miestä. Vaikka naisten parinmuodostuskäyttäytymiselle virnuilu miellyttääkin, hyvissä Star Trekin jaksoissa pitäisi kuitenkin olla painopiste jossain muualla kuin parinmuodostusmurheissa ja holokannen seikkailuissa.
The Emissary: Ja taas! Tällä kertaa puoliklingoni lähettiläs saapuu Enterpriselle ja saa Worfin tolaltaan. Klingoniuhka pelastaa tästä jaksosta paljon, ja lisäksi on tietysti todettava, että jos jonkun porukan pariutumisrituaaleja käsitellään, niin mielellään sitten klingonien. Olisivat nyt vain menneet loppuun asti ja näyttäneet Worfia lausumassa klingonilaisia rakkausrunoja.
Peak Performance: Keskelle sotaharjoitusta pöllähtävä ferengialus saa Enterprisen pasmat sekaisin. Olen aina hämmästellyt, miten joku edes yrittää käsikirjoittaa avaruustaistelun strategiasta. Tässäkin taistelusta selvitään nipin napin uskottavalla tavalla, mikä on sinällään aikamoinen voitto.
Shades of Gray: Rikerin muistojen varaan rakentuva jakso ei jaksa innostaa, kun koko kierrätysmateriaali on tullut nähtyä viimeisen kahden viikon aikana. Muutenkaan koko touhussa ei ollut juuri mieltä, ja ihmetyttää, miksi kauden loppuun ei yritetty saada mitään koukkua, joka saisi kiinnostumaan seuraavasta kaudesta.
Yhteenvetoa vielä heikoimmat jaksot: Ehdottomasti Shades of Gray, kakkossijalla The Child. Kauden ensimmäinen ja viimeinen jakso siis selvästi heikoimmat.
Kausi oli enimmäkseen tasaisen laadukas, ja vain klingonijakso A Matter of Honor nousee yli muiden.
The Child: Miksiköhän kausi on pitänyt aloittaa näin tyhjänpäiväisellä jaksolla? Tavoitteena tuntuu olevan enemmänkin uusien hahmojen ja asetelmien taustoittaminen kuin järjellinen juonenkuljetus.
Where Silence has Lease: Pääosin laadukas jakso perinteisellä "Ylivoivertainen voima vastustajana" -konseptilla. Dr. Pulaskin tyhjänpäiväinen roikkuminen komentosillalla antaa ymmärtää, että tekijät ovat halunneet ajaa häntä tosissaan sisään sarjaan.
Elementary, Dear Data: Kun aiemmin totesin, että holokannella nyhjääminen ei kanna koko jaksoa, olin mielestäni oikeassa. Tässä käsikirjoitukseen on kuitenkin panostettu niin paljon, että Holmes-nyanssien seurailu peittää pienet johdonmukaisuuden aukot holo-olennon tietoisuuden heräämisessä.
The Outrageous Okoma: Hulttionautti naiskentelemassa ympäriinsä tähtilaivalla saa tietysti virnuilemaan sille, että Star Trekin käsikirjoitustiimin mielestä naisten miesmaku ei ole satojen vuosienkaan aikana muuttunut juuri miksikään, vaan karismaattinen omahyväisyys vetoaa edelleen. Muuten keskitasoa.
Loud as a Whisper: Laadukas jakso. Kuuromykkä hippi rauhanneuvottelijana on kiistämättömän omaperäinen idea.
The Schizoid Man: Käsitys ihmisen tietoisuudesta essenssinä, joka voi hypätä aivoista tietokoneeseen, on aika hulppea. Tällaisissa jaksoissa Star Trekin teknologisen kehityksen epätasaisuus eri tieteenalojen välillä tuntuu hieman häiritsevältä.
Unnatural Selection: Tällä kohtaa pisti erityisesti silmään tuotantoarvojen nousu, sarja alkaa näyttää suhteellisen hyvältä. Geenimutaatioiden kumoaminen siirtimen avulla onnistuttiin myös selittämään vähintään siedettävällä teknojargonilla. Keskivertokamaa. Mielenkiintoista on kuitenkin havainnoida, miten ilmeisen selvästi dr. Pulaskista pyritään rakentamaan dr. Mccoyn vastinetta.
A Matter of Honor: Vaikka aiemmin totesin Klingonien näkemisenkin piristävän, komentaja Riker vaihtarina klingonialuksella ei tunnu hyvältä idealta. Käsikirjoitukseen on kuitenkin saatu sopivasti huulenheittoa ja käänteitä, jotka taustoittavat klingonikansaa mukavasti. Loistojakso.
The Measure of a Man: Datan asema älykkäänä olentona mitataan oikeudessa. Jakso näyttää IMDB:ssä olevan huippuarvostettu, mutta mielestäni käsikirjoittajat ovat kuitenkin hieman velttoilleet, kun oikeudenkäynnissä ei käsitelty lainkaan esim. Datan pyrkimystä omaksua inhimillisiä piirteitä.
The Dauphin: Wesley hakkailee vieraan maan prinsessaa, mutta hänen esiliina-äitinsä muuttuu kolmimetriseksi torahampaiseksi karvakuontaloksi. Jostain syystä tätä jaksoa taas ei IMDB:ssä arvosteta, vaikka se minun mielestäni on varsin hilpeä. Käsikirjoittajalla on todennäköisesti ollut vittumainen anoppi.
Contagion: Tulevaisuuden muinainen, huippukehittynyt tietokonevirus käy Enterprisen kovalevylle. Romulanit epäonnistuvat yleisön viihdyttämisessä ollen yllättävänkin avuttomia ja rauhanomaisia ollakseen se ylimielinen ja sotaisa rotu, jona tähtiliittolaiset heitä pitävät. Viruksen voittaminen "poistamalla kaikki vaikutetut muistialueet" (tjsp.) kuulostaa hieman kömpelöltä viruksen piinatessa jo ylläpitojärjestelmiäkin, ellei Enterprisella sitten ole moninkertaisesti varmennettuja järjestelmiä, jotka voidaan palauttaa reaaliajassa.
The Royale: Picard kamppailee Fermat'n lauseen kanssa. Oletettavaa siis on, että Wiles'n todistus lähivuosina tai vuosisatoina kumotaan, sillä tokihan Trekillä ennustevoimaa on. Itse jakso esittelee taas yhden mielikuvituksellisen tavan päästä käsikirjoittamaan avaruusseikkailun sijasta latteahkoa draamaa. Aasinsilta on toki taidokkaasti rakennettu.
Time Squared: Aikamatkaaja-Picard asialla. Jakson aikamatkustuskikkailu ei ehkä ole tieteistarinoista johdonmukaisin, mutta viihyttävä se silti on.
The Icarus Factor: Trekki hyppää saippuaoopperamaiseen tapaan kuljettamaan kahta ihmissuhdedraamaa rinnakkain. Vaikka puitteisiin on panostettu ja klingonirituaalit ovat kiinnostavia, ei tämä oikein kunnon scifiä ole. Hauskasti taas esiteltiin tulevaisuuden miesihannetta, kun Pulaski ja Troi kauhistelevat miesten väkivaltaisia riittejä ja niiden infantiiliutta, ja sitten lopuksi toteavat juuri niiden takia rakastavansa heitä.
Pen Pals: Data saa yhtäkkiä ihmistäkin inhimillisempiä piirteitä adopteeratessaan barbaarilapsen. Järkeä touhussa ei ollut kuin siteeksi.
Q Who?: Borgit. Kiinnostava rotu, joka saa tässä suhteellisen onnistuneen esittelyn. Kuitenkin Q-kuvio on tässä hieman teennäinen. Jännitys jää valjuksi, kun koko ajan tietää jumalan käden olevan valmiina puuttumaan asiaan.
Samaritan Snare: Hölmöläiskansa saa katsojan hymähtämään - kerran. Picardin nuoruusmuistelot ovat melkeinpä kiinnostavampia.
Up the Long Ladder: Klooneja. Ihan uskottavia kloonausongelmia kaiken lisäksi. Lisäksi hölmöileviä irlantilaisia maalaisia. Rikerin seksiobjektin rooli alkaa vähän häiritä, vaikka se toki maailmankuvaani sopiikin.
Manhunt: Troin ajatustenlukijaäiti on saanut jonkinlaisen viidenkympin villityksen ja yrittää hakee epätoivoisesti itselleen miestä. Vaikka naisten parinmuodostuskäyttäytymiselle virnuilu miellyttääkin, hyvissä Star Trekin jaksoissa pitäisi kuitenkin olla painopiste jossain muualla kuin parinmuodostusmurheissa ja holokannen seikkailuissa.
The Emissary: Ja taas! Tällä kertaa puoliklingoni lähettiläs saapuu Enterpriselle ja saa Worfin tolaltaan. Klingoniuhka pelastaa tästä jaksosta paljon, ja lisäksi on tietysti todettava, että jos jonkun porukan pariutumisrituaaleja käsitellään, niin mielellään sitten klingonien. Olisivat nyt vain menneet loppuun asti ja näyttäneet Worfia lausumassa klingonilaisia rakkausrunoja.
Peak Performance: Keskelle sotaharjoitusta pöllähtävä ferengialus saa Enterprisen pasmat sekaisin. Olen aina hämmästellyt, miten joku edes yrittää käsikirjoittaa avaruustaistelun strategiasta. Tässäkin taistelusta selvitään nipin napin uskottavalla tavalla, mikä on sinällään aikamoinen voitto.
Shades of Gray: Rikerin muistojen varaan rakentuva jakso ei jaksa innostaa, kun koko kierrätysmateriaali on tullut nähtyä viimeisen kahden viikon aikana. Muutenkaan koko touhussa ei ollut juuri mieltä, ja ihmetyttää, miksi kauden loppuun ei yritetty saada mitään koukkua, joka saisi kiinnostumaan seuraavasta kaudesta.
Yhteenvetoa vielä heikoimmat jaksot: Ehdottomasti Shades of Gray, kakkossijalla The Child. Kauden ensimmäinen ja viimeinen jakso siis selvästi heikoimmat.
Kausi oli enimmäkseen tasaisen laadukas, ja vain klingonijakso A Matter of Honor nousee yli muiden.
maanantai 19. tammikuuta 2009
Loukkaantumisen taito
Sen ainoan kerran kun Dostojevskia yritin, juutuin Karamazovin veljeksissä jo alkusivuilla kohtaan, jossa väitetään ihmisen itse keksivän loukkauksen; loukkaantuminen on reaktio, joka palvelee loukkaantujaa itseään.
Siitä asti tämä ajatus on vaivannut minua silloin tällöin, joskaan koskaan se ei tule mieleeni loukkaantuessani. Ensiajatuksella Dostojevski tuntuu olevan oikeassa. Tyypillisesti ihmiset loukkaantuvat esimerkiksi tilanteessa, jossa he ovat täydellisen ja nolostuttavan väärässä. Erehtymisen aavistuksen hiipiessä takaraivoon osa ihmisistä reagoi loukkaantuneen aggressiivisesti puolustaen omaa kantaansa entistä raivokkaammin ja samalla hölmömmin. Erityisen tavallista tämä on internetissä ja on läheistä sukua katkeruuden kanssa. Allekirjoittaneelle tällaista on sattunut mm. ajatusleikin paljastettua tiedostomattoman sukupuolistereotypiani.
Kirjoitan tätä kuitenkin käsitelläkseni huomattavasti hankalampaa ja itselläni lähes yhtä yleistä loukkaantumisen aihetta. Mielipahan ja loukkaantumisen välimaastoon ajaudun tilanteissa, joissa huomaan jollain tavalla toverillisuutta ilmaisseen ihmisen jättävän minut huomiotta. En loukkaannu satunnaisten tuttavien kaikkoamisesta, vaan vasta silloin, kun koen tulleeni ylenkatsotuksi vastoin vastapuolen ilmaisemaa aikomusta.
Miten minua palvelee loukkaantuminen tilanteessa, jossa tuntemani henkilö ilmoittaa pitävänsä yhteyttä ja jättää kuitenkin minut huomiotta? Saanko tilanteesta nautintoa, hyödynnänkö sitä jotenkin? En mielestäni. Koska kuitenkin uskon Dostojevskia, päädyin hämmästyttävän pitkän mietinnän jälkeen siihen tulokseen, että kyseessä on ihan samanlainen defenssi kuin ensimmäisessä esimerkissäni. Kun ensimmäisessä esimerkissäni loukkaantuminen peittää häpeää asiakysymyksessä erehtymisestä, tässä tapauksessa loukkaantuminen peittää häpeää sosiaalisen älyn kömmähdyksestä. Ei ole merkitystä sillä, olenko erehtynyt luulemaan "soitellaan"-satunnaistuttavuutta oikeaksi toveriksi vai onko hän vain jättänyt vastaamatta viestiini kuolleen mummonsa aiheuttaman ahdistuksen takia. Kummassakin tapauksessa arvioin erehtyneeni toveruuden luonteesta, ja välttyäkseni nolostelemasta erehdystäni ajaudunkin loukkaantumiseen.
"Anger is better than despair" sanoi jo terminaattorikin, joten sinänsä loukkaantuminen ei ole paha asia. Kuitenkin huonoa on se, että tämäntyyppisten kokemusten toistuessa ne saattavat vähitellen johtaa siihen päätelmään, että on jotenkin noloa pitää aktiivisesti yhteyttä tovereihin, joiden lojaalisuuteen ei täysin satavarmasti luota. Se ei ole toivottava johtopäätös. Oikea toimintatapa on tietysti olla pitämättä yhteyttä yhtään kehenkään, saatanan perkeleen vittu.
Siitä asti tämä ajatus on vaivannut minua silloin tällöin, joskaan koskaan se ei tule mieleeni loukkaantuessani. Ensiajatuksella Dostojevski tuntuu olevan oikeassa. Tyypillisesti ihmiset loukkaantuvat esimerkiksi tilanteessa, jossa he ovat täydellisen ja nolostuttavan väärässä. Erehtymisen aavistuksen hiipiessä takaraivoon osa ihmisistä reagoi loukkaantuneen aggressiivisesti puolustaen omaa kantaansa entistä raivokkaammin ja samalla hölmömmin. Erityisen tavallista tämä on internetissä ja on läheistä sukua katkeruuden kanssa. Allekirjoittaneelle tällaista on sattunut mm. ajatusleikin paljastettua tiedostomattoman sukupuolistereotypiani.
Kirjoitan tätä kuitenkin käsitelläkseni huomattavasti hankalampaa ja itselläni lähes yhtä yleistä loukkaantumisen aihetta. Mielipahan ja loukkaantumisen välimaastoon ajaudun tilanteissa, joissa huomaan jollain tavalla toverillisuutta ilmaisseen ihmisen jättävän minut huomiotta. En loukkaannu satunnaisten tuttavien kaikkoamisesta, vaan vasta silloin, kun koen tulleeni ylenkatsotuksi vastoin vastapuolen ilmaisemaa aikomusta.
Miten minua palvelee loukkaantuminen tilanteessa, jossa tuntemani henkilö ilmoittaa pitävänsä yhteyttä ja jättää kuitenkin minut huomiotta? Saanko tilanteesta nautintoa, hyödynnänkö sitä jotenkin? En mielestäni. Koska kuitenkin uskon Dostojevskia, päädyin hämmästyttävän pitkän mietinnän jälkeen siihen tulokseen, että kyseessä on ihan samanlainen defenssi kuin ensimmäisessä esimerkissäni. Kun ensimmäisessä esimerkissäni loukkaantuminen peittää häpeää asiakysymyksessä erehtymisestä, tässä tapauksessa loukkaantuminen peittää häpeää sosiaalisen älyn kömmähdyksestä. Ei ole merkitystä sillä, olenko erehtynyt luulemaan "soitellaan"-satunnaistuttavuutta oikeaksi toveriksi vai onko hän vain jättänyt vastaamatta viestiini kuolleen mummonsa aiheuttaman ahdistuksen takia. Kummassakin tapauksessa arvioin erehtyneeni toveruuden luonteesta, ja välttyäkseni nolostelemasta erehdystäni ajaudunkin loukkaantumiseen.
"Anger is better than despair" sanoi jo terminaattorikin, joten sinänsä loukkaantuminen ei ole paha asia. Kuitenkin huonoa on se, että tämäntyyppisten kokemusten toistuessa ne saattavat vähitellen johtaa siihen päätelmään, että on jotenkin noloa pitää aktiivisesti yhteyttä tovereihin, joiden lojaalisuuteen ei täysin satavarmasti luota. Se ei ole toivottava johtopäätös. Oikea toimintatapa on tietysti olla pitämättä yhteyttä yhtään kehenkään, saatanan perkeleen vittu.
sunnuntai 18. tammikuuta 2009
Docpoint kutsuu
Normaaliin tapaan festivaalilippujen hankkiminen oli noloa. Olin päättänyt laiskan miehen tekniikasta, eli valkkasin barbaarisesti sarjalipullisen elokuvia Finnkinolle, jolloin sain kaikki liput kätevästi ja samalta tiskiltä. Tietysti listassa oli taas kerran kiusallisia nimiä kuten Virginity, Necrobusiness ja Fetishes. Kun siinä teatterin tiskillä noita luettelin, alkoi tietysti hävettää tavattomasti, ja havaitsin kohtalaisella varmuudelle myös myyjätytön katsoneen tuossa Fetishes -pätkän kohdalla jo vähän kieroon. Onnekkaasti näiden jälkeen listalla kuitenkin oli Yksin Jumala, joten sain edes hieman pestyä kasvojani lipunmyyjien silmissä sovinnaisennimisellä elokuvalla. Eivätpä tienneet, että siinä on nunnia! Hahaa, irstauteni määrä on mittaamaton.
Listalla lisäksi Waltz With Bashir, Japan - The Story of Love and Hate, Biutiful Cauntri, Aileen Wuornos: The Selling of a Serial Killer, Animedoc ja Pinuccio Lovero. Aika spontaanisti valikoitu setti, toivottavasti ainakin jokunen osuu. Suurimmat odotukset ovat haudankaivuukaksikosta Pinuccio ja Necrobusiness.
Listalla lisäksi Waltz With Bashir, Japan - The Story of Love and Hate, Biutiful Cauntri, Aileen Wuornos: The Selling of a Serial Killer, Animedoc ja Pinuccio Lovero. Aika spontaanisti valikoitu setti, toivottavasti ainakin jokunen osuu. Suurimmat odotukset ovat haudankaivuukaksikosta Pinuccio ja Necrobusiness.
sunnuntai 11. tammikuuta 2009
Star Trek -maratooni, vko 1
Seitsemän viikkoa, seitsemän kautta Star Trek TNG:tä. Ensimmäinen viikko meni täsmälleen aikataulussa, ohessa kommentteja.
Encounter at Farpoint: Q-jaksot eivät mielestäni ole kaikkein toimivimpia, mutta minua tietysti miellyttää ajatus ilkikurisesta jumalankaltaisesta olenno(i)sta. Katsomiskokemuksessa hilpeintä oli taas muistaa se, miten lyhyt roiskeläppämekko Deanna Troilla onkaan. Kyllähän minä tiedän miksi sillä sellainen mekko on, mutta kiinnostaisi tietää, mikä selitys tuolla pukeutumisella oikeastaan on.
The Naked Now: Mielenkiintoista, että kukaan miehistön jäsenistä ei alkoholihumalan kaltaisesta myrkytyksestä kärsiessään käynyt väkivaltaiseksi. Ja Wesley Crusher ON rasittava hahmo. Ikään kuin Wesley olisi tuotteistettu vetoamaan varhaisnuorikatsojiin... mikä on omituista, koska lähes kaikki katsojat oletettavasti ovat aikuisia. Muuten varsin toimiva jakso.
Code of Honor: Mikäpäs olisikaan hauskempaa, kuin vieraiden rotujen naiskuvalla repostelu. Tässä jaksossa ei kyllä muuten ollut mitään erityisen hauskaa.
The Last Outpost: On jotakuinkin hämmästyttävää, että Ferengit ovat onnistuneet kehittämään tähtilaivastotason teknologiaa huolimatta siitä, että he itse asiassa ovat tämän jakson perusteella kahdelle jalalle nousseita apinoita, jotka valehtelevat yhtä hyvin kuin noin nelivuotias lapsi. Ferengien ja ihmisten ensikohtaaminen oli kyllä näppärä juonikuvio.
Where No One Has Gone Before: Picardin mummo metafyysikkona. Ihan kelvollista.
Lonely Among Us: Hemmetin kökköjä vitsejä, ja tämänkertainen "some sort of energy field" ei kyllä osoittanut erityista juonenkuljetuksen tajua suuresta älykkyydestään huolimatta. Pisteet kuitenkin kohtauksesta, jossa kapteeni väittää miehistönsä käyttäytyvän omituisesti. Onko tosi?!
Justice: Reipasluonteistesten naturismiin taipuvaisten kukkaishippien yhteisö vaikuttaa mainiolta lomakohteelta. Mutta miten hipit rankaisevat istutukset sotkenutta vierailijaa? No kuolemalla tietenkin! Kelailin muutamaan otteeseen edestakaisin niitä kukkapenkin kasveja, mutta ei niistä ihan varmaa lajintunnistusta saa. Jos joku ei olisi koskaan katsonut Star Trekiä, hänen tulisi aloittaa tästä.
The Battle: Ferengeissä näkyi tässä jaksossa jopa hieman älyä. Parannus ilahduttaa, mutta ei kanna draamaksi asti.
Hide and Q: Q:n luoma "pelimaailma" oli aikaisemmalta katsomiskerralta jäänyt mieleen poikkeuksellisen tylsänä. Tarinan opetus on eläinsatu-tasoa, ja Rikerin vallanhimoinen dekadenssi epäuskottavaa kaiken normaalin kirkasotsaisuuden jälkeen.
Haven: Vähän liikaa huumorin ja mystiikan puolelle lipsuva jakso. Vaikka tämä tavallaan hilpeää onkin, kyllä joka jaksossa pitäisi olla ainakin joku teknokikkailu.
The Big Goodbye: Holokansi tuo tiettyä hupia moneenkin jaksoon, mutta kokonaisen jakson rakentaminen holotemppuilun varaan on vähän liikaa.
Datalore: Data on TNG:n toimivimpia hahmoja aivan samalla tavalla kuin hänen ilmeinen edeltäjänsä Spock. Tupla-Data ja androidin inhimillistämisen asteen pohdinta tekee jaksosta laadukkaan, joskin Wesleyn alituinen sankarirooli alkaa tässä vaiheessa jo toden teolla häiritä.
Angel One: Matriarkaalisen maailman kuvaus vinoilee ilmeisen tahattollisesti feministeille. Maailmassa, jossa naiset ovat vahvoja ja miehet pukeutuvat paljastaviin hepeneisiin, komentaja Riker on alfauros. Prime Directive -dilemmat ovat Star Trekin kiinnostavimpia aiheita, ja Rikerin karvainen rintakehä kruunaa kokonaisuuden.
11001001: Transhumanismi on aina mielenkiintoinen, mutta varsin vaikea aihe. Normikamaa.
Too Short a Season: Tässä nyt ei toimi oikein mikään. Vähiten toimii nuorennuslääke. Ei tämä silti ärsytäkään.
When the Bough Breaks: Teknosokeus, eli teknologian kehittyminen niin pitkälle, että ihmiset lakkaavat ymmärtämästä sitä, on aina ajankohtainen teema. Itse insinöörinä aina ihmettelen, miten tämä kaikki toimii, kun muutamaa gurua lukuunottamatta kellään ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten laitteet ihan täsmälleen ottaen toimivat. Picardin kykenemättömyys lasten kohtaamiseen on lämmin inhimillisyyden läikähdys.
Home Soil: Aineen häviämättömyyden laki tuli tässä hieman katsomiskokemusta häiritsemään takaraivoon, mutta muuten ihan tyylikästä teknohifistelyä.
Coming of Age: Akatemian pääsykokeiden kuvaukseen oli panostettu, ja ne näyttivät paljon vähemmän hölmöiltä kuin olisivat voineet.
Heart of Glory: Tässä jaksossa on kunnon avaruustaistelua lukuunottamatta kaikki tarvittava: Klingoneita, kähmintää ja teknofiilistelyä. Lisäksi Worfista saatiin sarjassa ensimmäisen kerran jotain irti, tähän asti Worf oli ollut yksi sahapukki komentosillan nurkassa. Tässä jaksossa hänelle yhtäkkiä ilmaantui persoonallisuus. Pelkkä klingonisoturien näkeminen saa innostumaan jaksosta.
The Arsenal of Freedom: Avaruustaisteluista aina plussaa. Asevalmistajan "suurin luomus" ei ole oikein vakuuttava.
Symbiosis: Huumevalistusta Star Trekin tapaan. Silti ihan mieleenjäävä jakso näppärällä Prime Directive -kikkailulla.
Skin of Evil: Se, että Enterprisen porukka joutuu tappeleman tosissaan öljyläikän kanssa, ei anna tähtilaivaston sotilaallisista kyvyistä kovin rapeaa kuvaa. Positiivista jaksossa on se, että Lt. Yar kuolee. Varsin lattea persoonallisuus ja karismaton näyttelijä. Vaikka hahmoa taustoitettiin varsin vahvasti, karusta lapsuudesta ei saatu mitään irti. Plussana vielä se, että Worf saa isomman roolin.
We'll Always Have Paris: Aikavääristymäparadokseista saatiin hämmästyttävän vähän irti.
Conspiracy: Alien-meininki toimii, vaikka efektien alkeellisuus hieman häiritseekin. Onnistunut poikkeus peruskonseptista.
The Neutral Zone: Jakson tarkoituksena on saattaa Enterprise yhteyteen romulanien kanssa, ja koska tästä ei suurenmoista juonentynkää vielä saa, täytteeksi on otettu huttua. Kuitenkin romulanien näkeminen piristää.
Hilpeimmät lainaukset toistaiseksi, ulkomuistissa vääristyneinä:
- Have you noticed that everyone is behaving very strangely? (Picard, Lonely Among Us)
- Humans, young human males particularly, have difficulties separating platonic love and physical love (D. Troi, Haven)
Parhaat jaksot: Justice, Heart of Glory, Conspiracy
Paskimmat jaksot: Code of Honor, Lonely Among Us ja erityisesti Hide and Q
Encounter at Farpoint: Q-jaksot eivät mielestäni ole kaikkein toimivimpia, mutta minua tietysti miellyttää ajatus ilkikurisesta jumalankaltaisesta olenno(i)sta. Katsomiskokemuksessa hilpeintä oli taas muistaa se, miten lyhyt roiskeläppämekko Deanna Troilla onkaan. Kyllähän minä tiedän miksi sillä sellainen mekko on, mutta kiinnostaisi tietää, mikä selitys tuolla pukeutumisella oikeastaan on.
The Naked Now: Mielenkiintoista, että kukaan miehistön jäsenistä ei alkoholihumalan kaltaisesta myrkytyksestä kärsiessään käynyt väkivaltaiseksi. Ja Wesley Crusher ON rasittava hahmo. Ikään kuin Wesley olisi tuotteistettu vetoamaan varhaisnuorikatsojiin... mikä on omituista, koska lähes kaikki katsojat oletettavasti ovat aikuisia. Muuten varsin toimiva jakso.
Code of Honor: Mikäpäs olisikaan hauskempaa, kuin vieraiden rotujen naiskuvalla repostelu. Tässä jaksossa ei kyllä muuten ollut mitään erityisen hauskaa.
The Last Outpost: On jotakuinkin hämmästyttävää, että Ferengit ovat onnistuneet kehittämään tähtilaivastotason teknologiaa huolimatta siitä, että he itse asiassa ovat tämän jakson perusteella kahdelle jalalle nousseita apinoita, jotka valehtelevat yhtä hyvin kuin noin nelivuotias lapsi. Ferengien ja ihmisten ensikohtaaminen oli kyllä näppärä juonikuvio.
Where No One Has Gone Before: Picardin mummo metafyysikkona. Ihan kelvollista.
Lonely Among Us: Hemmetin kökköjä vitsejä, ja tämänkertainen "some sort of energy field" ei kyllä osoittanut erityista juonenkuljetuksen tajua suuresta älykkyydestään huolimatta. Pisteet kuitenkin kohtauksesta, jossa kapteeni väittää miehistönsä käyttäytyvän omituisesti. Onko tosi?!
Justice: Reipasluonteistesten naturismiin taipuvaisten kukkaishippien yhteisö vaikuttaa mainiolta lomakohteelta. Mutta miten hipit rankaisevat istutukset sotkenutta vierailijaa? No kuolemalla tietenkin! Kelailin muutamaan otteeseen edestakaisin niitä kukkapenkin kasveja, mutta ei niistä ihan varmaa lajintunnistusta saa. Jos joku ei olisi koskaan katsonut Star Trekiä, hänen tulisi aloittaa tästä.
The Battle: Ferengeissä näkyi tässä jaksossa jopa hieman älyä. Parannus ilahduttaa, mutta ei kanna draamaksi asti.
Hide and Q: Q:n luoma "pelimaailma" oli aikaisemmalta katsomiskerralta jäänyt mieleen poikkeuksellisen tylsänä. Tarinan opetus on eläinsatu-tasoa, ja Rikerin vallanhimoinen dekadenssi epäuskottavaa kaiken normaalin kirkasotsaisuuden jälkeen.
Haven: Vähän liikaa huumorin ja mystiikan puolelle lipsuva jakso. Vaikka tämä tavallaan hilpeää onkin, kyllä joka jaksossa pitäisi olla ainakin joku teknokikkailu.
The Big Goodbye: Holokansi tuo tiettyä hupia moneenkin jaksoon, mutta kokonaisen jakson rakentaminen holotemppuilun varaan on vähän liikaa.
Datalore: Data on TNG:n toimivimpia hahmoja aivan samalla tavalla kuin hänen ilmeinen edeltäjänsä Spock. Tupla-Data ja androidin inhimillistämisen asteen pohdinta tekee jaksosta laadukkaan, joskin Wesleyn alituinen sankarirooli alkaa tässä vaiheessa jo toden teolla häiritä.
Angel One: Matriarkaalisen maailman kuvaus vinoilee ilmeisen tahattollisesti feministeille. Maailmassa, jossa naiset ovat vahvoja ja miehet pukeutuvat paljastaviin hepeneisiin, komentaja Riker on alfauros. Prime Directive -dilemmat ovat Star Trekin kiinnostavimpia aiheita, ja Rikerin karvainen rintakehä kruunaa kokonaisuuden.
11001001: Transhumanismi on aina mielenkiintoinen, mutta varsin vaikea aihe. Normikamaa.
Too Short a Season: Tässä nyt ei toimi oikein mikään. Vähiten toimii nuorennuslääke. Ei tämä silti ärsytäkään.
When the Bough Breaks: Teknosokeus, eli teknologian kehittyminen niin pitkälle, että ihmiset lakkaavat ymmärtämästä sitä, on aina ajankohtainen teema. Itse insinöörinä aina ihmettelen, miten tämä kaikki toimii, kun muutamaa gurua lukuunottamatta kellään ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten laitteet ihan täsmälleen ottaen toimivat. Picardin kykenemättömyys lasten kohtaamiseen on lämmin inhimillisyyden läikähdys.
Home Soil: Aineen häviämättömyyden laki tuli tässä hieman katsomiskokemusta häiritsemään takaraivoon, mutta muuten ihan tyylikästä teknohifistelyä.
Coming of Age: Akatemian pääsykokeiden kuvaukseen oli panostettu, ja ne näyttivät paljon vähemmän hölmöiltä kuin olisivat voineet.
Heart of Glory: Tässä jaksossa on kunnon avaruustaistelua lukuunottamatta kaikki tarvittava: Klingoneita, kähmintää ja teknofiilistelyä. Lisäksi Worfista saatiin sarjassa ensimmäisen kerran jotain irti, tähän asti Worf oli ollut yksi sahapukki komentosillan nurkassa. Tässä jaksossa hänelle yhtäkkiä ilmaantui persoonallisuus. Pelkkä klingonisoturien näkeminen saa innostumaan jaksosta.
The Arsenal of Freedom: Avaruustaisteluista aina plussaa. Asevalmistajan "suurin luomus" ei ole oikein vakuuttava.
Symbiosis: Huumevalistusta Star Trekin tapaan. Silti ihan mieleenjäävä jakso näppärällä Prime Directive -kikkailulla.
Skin of Evil: Se, että Enterprisen porukka joutuu tappeleman tosissaan öljyläikän kanssa, ei anna tähtilaivaston sotilaallisista kyvyistä kovin rapeaa kuvaa. Positiivista jaksossa on se, että Lt. Yar kuolee. Varsin lattea persoonallisuus ja karismaton näyttelijä. Vaikka hahmoa taustoitettiin varsin vahvasti, karusta lapsuudesta ei saatu mitään irti. Plussana vielä se, että Worf saa isomman roolin.
We'll Always Have Paris: Aikavääristymäparadokseista saatiin hämmästyttävän vähän irti.
Conspiracy: Alien-meininki toimii, vaikka efektien alkeellisuus hieman häiritseekin. Onnistunut poikkeus peruskonseptista.
The Neutral Zone: Jakson tarkoituksena on saattaa Enterprise yhteyteen romulanien kanssa, ja koska tästä ei suurenmoista juonentynkää vielä saa, täytteeksi on otettu huttua. Kuitenkin romulanien näkeminen piristää.
Hilpeimmät lainaukset toistaiseksi, ulkomuistissa vääristyneinä:
- Have you noticed that everyone is behaving very strangely? (Picard, Lonely Among Us)
- Humans, young human males particularly, have difficulties separating platonic love and physical love (D. Troi, Haven)
Parhaat jaksot: Justice, Heart of Glory, Conspiracy
Paskimmat jaksot: Code of Honor, Lonely Among Us ja erityisesti Hide and Q
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)