Zombietodellisuus olisi helpompi

Erehdyin pitkästä aikaa katsomaan kasvukertomuselokuvaa, ja ennen kaikkea sellaista amerikkalaista indiehenkistä elokuvaa. Törmäsin jälleen kerran siihen haikeaksitekevään todellisuuteen, jossa tarinan nörteilläkin on lojaaleja tovereita ja he solmivat vaivattomasti tuttavuuksia. Joskus aiemmin ajattelin, että näissä tarinoissa jää kaivelemaan juuri se, että aikuistumiskokemusta ulkoapäin seuratessa kokee jääneensä jostain paitsi aikoinaan.

Ehkä se ei kuitenkaan ole niin. Aikuistumisessa on kai aika pitkälti kyse siitä, että mustan ja valkoisen tilalle tulevat harmaan eri sävyt. (On muuten aika synkkämielisesti sanottu.) Tavanomaisissa kasvukertomuksissa ne harmaan sävyt opitaan havaitsemaan, kun hyvä (vaikkapa nörttitoveripiiri) ja paha (koulukiusaajat ym.) näyttäytyvät jossain muussa valossa; joku hyviksistä, yleensä päähenkilö, päätyy oman mustavalkoisen asenteensa takia itse tekemään jotain typerää, joka alkaakin sitten näyttää lapselliselta ja asenteelliselta. Ehkä näiden kasvukertomusten seuraamisessa haikeuden ja häiritsevyyden aiheuttaakin kaipuu lapsuuden mustavalkoiseen maailmaan.

Mistä tuleekin mieleeni, että zombie-elokuvien viehätyksessähän on pitkälti kyse siitä vapauttavuudesta, joka absoluuttisen turmeluksen, elävän kuolleen, kohtaamisessa on. Kaikki se hankala harmaan alueen moraali, kompromissit ja epäilykset haihtuvat, kun vastaan tulee elävä kuollut. Itse asiassa monissa zombielokuvissa on kyse kasvukertomusvariantista, jollain tapaa päähenkilö löytää tuosta täydellisestä mustavalkoisuudesta harmaan sävyjä - ja usein tulee syödyksi, ja voitto jää luonteeltaan moraaliseksi.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että ääriliikkeisiin ajautuvat ihmiset voitaisiin pelastaa, jos heille näytettäisiin ajoissa zombielokuvia, jotka tarjoaisivat heille virtuaalisen mustavalkoisen todellisuuden, eikä sitä mustavalkoisuutta tarvitsisi etsiä naapuruston todellisuudesta.