Zombietodellisuus olisi helpompi

Erehdyin pitkästä aikaa katsomaan kasvukertomuselokuvaa, ja ennen kaikkea sellaista amerikkalaista indiehenkistä elokuvaa. Törmäsin jälleen kerran siihen haikeaksitekevään todellisuuteen, jossa tarinan nörteilläkin on lojaaleja tovereita ja he solmivat vaivattomasti tuttavuuksia. Joskus aiemmin ajattelin, että näissä tarinoissa jää kaivelemaan juuri se, että aikuistumiskokemusta ulkoapäin seuratessa kokee jääneensä jostain paitsi aikoinaan.

Ehkä se ei kuitenkaan ole niin. Aikuistumisessa on kai aika pitkälti kyse siitä, että mustan ja valkoisen tilalle tulevat harmaan eri sävyt. (On muuten aika synkkämielisesti sanottu.) Tavanomaisissa kasvukertomuksissa ne harmaan sävyt opitaan havaitsemaan, kun hyvä (vaikkapa nörttitoveripiiri) ja paha (koulukiusaajat ym.) näyttäytyvät jossain muussa valossa; joku hyviksistä, yleensä päähenkilö, päätyy oman mustavalkoisen asenteensa takia itse tekemään jotain typerää, joka alkaakin sitten näyttää lapselliselta ja asenteelliselta. Ehkä näiden kasvukertomusten seuraamisessa haikeuden ja häiritsevyyden aiheuttaakin kaipuu lapsuuden mustavalkoiseen maailmaan.

Mistä tuleekin mieleeni, että zombie-elokuvien viehätyksessähän on pitkälti kyse siitä vapauttavuudesta, joka absoluuttisen turmeluksen, elävän kuolleen, kohtaamisessa on. Kaikki se hankala harmaan alueen moraali, kompromissit ja epäilykset haihtuvat, kun vastaan tulee elävä kuollut. Itse asiassa monissa zombielokuvissa on kyse kasvukertomusvariantista, jollain tapaa päähenkilö löytää tuosta täydellisestä mustavalkoisuudesta harmaan sävyjä - ja usein tulee syödyksi, ja voitto jää luonteeltaan moraaliseksi.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että ääriliikkeisiin ajautuvat ihmiset voitaisiin pelastaa, jos heille näytettäisiin ajoissa zombielokuvia, jotka tarjoaisivat heille virtuaalisen mustavalkoisen todellisuuden, eikä sitä mustavalkoisuutta tarvitsisi etsiä naapuruston todellisuudesta.

Elo ilman ennakkoluuloja

Liekö se vain minä, vai kaikki muutkin, mutta nähdäkseni ihmisten kohtaaminen on jatkuvaa optimointiprosessia. Erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa kokeillaan jotain lähestymistapaa, havainnoidaan sen tuloksia ja tehdään tietoisia tai tiedostamattomia johtopäätöksiä, joiden perusteella yritetään seuraavalla kerralla onnistua paremmin. Välillä tullaan umpikujaan (juututaan paikalliseen maksimiin) ja siihen kyllästyttyä kokeillaan jotain ihan muuta.

Urbaanissa ympäristössä suuri osa tällaisista kohtaamisista tapahtuu vieraiden ihmisten kanssa. Esimerkkini on ovenraosta livahtajat, tuo alati yleinen joukko ihmisiä, jotka yrittävät livahtaa rappukäytävään samalla ovenavauksella. Päästämmekö vai emme? Päästämmekö vain ne, jotka muodon vuoksi kaivelevat avaimiaan, vai kenties kaikki päiväsaikaan, mutta öisin vain siististi pukeutuneet ja selväpäiset? Ärsyttävää asiassa on se, että urbaanissa ympäristössä - mikäli on yhtään tullut opetetuksi turvallisuusajatteluun - on vaikea tehdä valinta muuten kuin ennakkoluulojensa perusteella. Se on toisaalta hauskaa, koska voi sulkea ulos kaikki koffipurnukka kädessä ja syöpäkääryle toisessa örveltävät nuoret sankarit, mutta kokonaisuutena on häiritsevää huomata, että syrjii ja luokittelee ihmisiä ihan puhtaasti ulkomuodon perusteella.

Toinen ongelmallinen aspekti on se, että käyttäytymismallinsa valitsee helposti pelkän oman käytännöllisyysnäkökulmansa kautta. Kuinka usein tulee miettineeksi heijastusvaikutuksia? Miten koffipurnukkamiehet sopeutuvat tilanteeseen, jossa huomaavat olevansa negatiivisten ennakkoluulojeni kohde? Monissa tapauksissa varmastikin työntämällä jalkansa entistä aggressiivisemmin oven väliin. Surullista kyllä, turvallisuustietoisuus luultavasti kokonaisuutena heikentää turvallisuutta.

Ei tässä jutussa varmaan muuta kiinnostavaa ole kuin se, miten pienestä arkipäivän sosiaalisesta kohtaamisesta pystyy tekemään laajakantoisen moraalisen ja yhteiskunnallisen ongelman, johon ei pysty johtamaan mitää selkeää vastausta vaikka rajaisi katsantonsa tarkertumalla johonkin pragmaattiseen moraaliseen universalismiin, johon ei ehkä pohjimmiltaan edes usko. Sitä ei voi kohtaamatta, ellei ota taktiikakseen pälyillä kulman takana, kunnes kadulla ei kulkijoita näy. Ja asiaa jää vaivaamaan, ärsyttämään ja häiritsemään, valmista ei tule ja aina kun joku osuu samaan aikaan ovelle, tulee huono omatunto, teki niin tai näin.

Eli jatkossa saatte sitten minun puolestani jäädä kaikki pakkaseen palelemaan.