Zombietodellisuus olisi helpompi

Erehdyin pitkästä aikaa katsomaan kasvukertomuselokuvaa, ja ennen kaikkea sellaista amerikkalaista indiehenkistä elokuvaa. Törmäsin jälleen kerran siihen haikeaksitekevään todellisuuteen, jossa tarinan nörteilläkin on lojaaleja tovereita ja he solmivat vaivattomasti tuttavuuksia. Joskus aiemmin ajattelin, että näissä tarinoissa jää kaivelemaan juuri se, että aikuistumiskokemusta ulkoapäin seuratessa kokee jääneensä jostain paitsi aikoinaan.

Ehkä se ei kuitenkaan ole niin. Aikuistumisessa on kai aika pitkälti kyse siitä, että mustan ja valkoisen tilalle tulevat harmaan eri sävyt. (On muuten aika synkkämielisesti sanottu.) Tavanomaisissa kasvukertomuksissa ne harmaan sävyt opitaan havaitsemaan, kun hyvä (vaikkapa nörttitoveripiiri) ja paha (koulukiusaajat ym.) näyttäytyvät jossain muussa valossa; joku hyviksistä, yleensä päähenkilö, päätyy oman mustavalkoisen asenteensa takia itse tekemään jotain typerää, joka alkaakin sitten näyttää lapselliselta ja asenteelliselta. Ehkä näiden kasvukertomusten seuraamisessa haikeuden ja häiritsevyyden aiheuttaakin kaipuu lapsuuden mustavalkoiseen maailmaan.

Mistä tuleekin mieleeni, että zombie-elokuvien viehätyksessähän on pitkälti kyse siitä vapauttavuudesta, joka absoluuttisen turmeluksen, elävän kuolleen, kohtaamisessa on. Kaikki se hankala harmaan alueen moraali, kompromissit ja epäilykset haihtuvat, kun vastaan tulee elävä kuollut. Itse asiassa monissa zombielokuvissa on kyse kasvukertomusvariantista, jollain tapaa päähenkilö löytää tuosta täydellisestä mustavalkoisuudesta harmaan sävyjä - ja usein tulee syödyksi, ja voitto jää luonteeltaan moraaliseksi.

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että ääriliikkeisiin ajautuvat ihmiset voitaisiin pelastaa, jos heille näytettäisiin ajoissa zombielokuvia, jotka tarjoaisivat heille virtuaalisen mustavalkoisen todellisuuden, eikä sitä mustavalkoisuutta tarvitsisi etsiä naapuruston todellisuudesta.

Elo ilman ennakkoluuloja

Liekö se vain minä, vai kaikki muutkin, mutta nähdäkseni ihmisten kohtaaminen on jatkuvaa optimointiprosessia. Erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa kokeillaan jotain lähestymistapaa, havainnoidaan sen tuloksia ja tehdään tietoisia tai tiedostamattomia johtopäätöksiä, joiden perusteella yritetään seuraavalla kerralla onnistua paremmin. Välillä tullaan umpikujaan (juututaan paikalliseen maksimiin) ja siihen kyllästyttyä kokeillaan jotain ihan muuta.

Urbaanissa ympäristössä suuri osa tällaisista kohtaamisista tapahtuu vieraiden ihmisten kanssa. Esimerkkini on ovenraosta livahtajat, tuo alati yleinen joukko ihmisiä, jotka yrittävät livahtaa rappukäytävään samalla ovenavauksella. Päästämmekö vai emme? Päästämmekö vain ne, jotka muodon vuoksi kaivelevat avaimiaan, vai kenties kaikki päiväsaikaan, mutta öisin vain siististi pukeutuneet ja selväpäiset? Ärsyttävää asiassa on se, että urbaanissa ympäristössä - mikäli on yhtään tullut opetetuksi turvallisuusajatteluun - on vaikea tehdä valinta muuten kuin ennakkoluulojensa perusteella. Se on toisaalta hauskaa, koska voi sulkea ulos kaikki koffipurnukka kädessä ja syöpäkääryle toisessa örveltävät nuoret sankarit, mutta kokonaisuutena on häiritsevää huomata, että syrjii ja luokittelee ihmisiä ihan puhtaasti ulkomuodon perusteella.

Toinen ongelmallinen aspekti on se, että käyttäytymismallinsa valitsee helposti pelkän oman käytännöllisyysnäkökulmansa kautta. Kuinka usein tulee miettineeksi heijastusvaikutuksia? Miten koffipurnukkamiehet sopeutuvat tilanteeseen, jossa huomaavat olevansa negatiivisten ennakkoluulojeni kohde? Monissa tapauksissa varmastikin työntämällä jalkansa entistä aggressiivisemmin oven väliin. Surullista kyllä, turvallisuustietoisuus luultavasti kokonaisuutena heikentää turvallisuutta.

Ei tässä jutussa varmaan muuta kiinnostavaa ole kuin se, miten pienestä arkipäivän sosiaalisesta kohtaamisesta pystyy tekemään laajakantoisen moraalisen ja yhteiskunnallisen ongelman, johon ei pysty johtamaan mitää selkeää vastausta vaikka rajaisi katsantonsa tarkertumalla johonkin pragmaattiseen moraaliseen universalismiin, johon ei ehkä pohjimmiltaan edes usko. Sitä ei voi kohtaamatta, ellei ota taktiikakseen pälyillä kulman takana, kunnes kadulla ei kulkijoita näy. Ja asiaa jää vaivaamaan, ärsyttämään ja häiritsemään, valmista ei tule ja aina kun joku osuu samaan aikaan ovelle, tulee huono omatunto, teki niin tai näin.

Eli jatkossa saatte sitten minun puolestani jäädä kaikki pakkaseen palelemaan.

Katumuksesta

Olen onnistunut päivittämään "Asioita, joita eniten kadun" -listaani. Otetaan ihan heti tähän alkuun listan nykyinen kokoonpano:

1. En alkanut lääkäriksi.

2. En hankkinut teini-ikäisenä läheisiä ystäviä.

3. En lapsuudessani puolustanut aktiivisesti ketään kiusattua sielua.

Ykkönen on ollut ykkösenä iänkaiken. Syykin on selvä - missä muussa ammatissa ammatillinen markkina-arvo on niin suuri, että voi myydä itsensä vaikka osa-aikatöihin ja silti taata itselleen vankan toimeentulon ja taloudellisen turvallisuuden. Lääkikseen olisi ollut vielä helppo päästäkin - en tiedä miksi en tajunnut tätä ajoissa.

Listan kakkonen tulee mieleeni aina katsoessani amerikkalaisia indie-elokuvia. Ja kyse ei ole nyt mistään tukahdetusta tarpeesta päästä läheisiin tekemisiin indie-tyttöjen kanssa. Kyse on siitä, että vaikka tunnistan faktan ja fiktion eron, en silti pidä täysin epärealistisena sitä, etteikö teininä olisi voinut hankkia ystäviä. Näin aikuisena mokomat ovat tietysti tarpeettomia, mutta epätasapainoisessa nuoruudessa... niin, ehkä tämän ymmärtää lähinnä indie-elokuvaa katsoessaan. En jaksa yrittää selittää sitä, miksä siinä arkkikohtauksessa on, jossa teinit istuvat jossain ullakkohuoneessa _aikuistumassa_. En oikeastaan tiedä, onko tuo ystävyys sopiva käsite kuvaamaan sitä, mitä amerikkalaisilla indie-teineillä on ja minulla ei ollut. Ehkä toinen sana voisi olla intiimiiys. Toisaalta ei pidä sortua draamaan - onhan indie-draaman viehätys aina ristiriitaisuudessa ja konflikteissa. Niissä on tiettyä viehätystä, jota haluaa nähdä mutta tuskin kokea. Joskus tulee kyllä mieleen, syntyykö draamaa automaattisesti intiimiydestä. En tunnista ilmiötä. Oli miten oli, silloin teininä olisi pitänyt kyllä ymmärtää, että aikuistuminen ei oikein toimi yksin.

Listan kolmonen on tietysti häpeällisin, mutta olisi turhaa ja silmänlumetta nostaa sitä listan ykköseksi - eniten sitä kuitenkin katuu asioita, jotka suoraan ovat vahingoittaneet itseä. Lienen analysoinut tätäkin asiaa aikaisemminkin, joten en lähde sen kummemmin vatvomaan.

Toivottuudesta

Yksi arvostuskysymys, jota säännöllisen epäsäännöllisesti mielessäni tasapainottelen, on kysymys oman tekemisen ja sosiaalisen tekemisen tasapainosta. Yksin asuessa tasapainoilu oli helppoa - sosiaalista tekemistä oli aina liian vähän. Avoasumisessa tilanne on toinen; yksinoloa on liian vähän, jolloin oman ajan puutetta pyrkii helposti kompensoimaan rajoittamalla muuta sosiaalista toimintaa. Se on varmaankin luonnollista, mutta ehkä kuitenkin vähän väärä lääke. Ajankäytöllisiin pulmiin ainoa todella toimiva ratkaisu lienee työnteon vähentäminen, mutta ennen kuin sellaista uskaltaa yrittää, pitäisi saavuttaa tietty taloudellinen turvallisuus - saa nähdä tuleeko sellaista maailmankokemuksellista tilaa koskaan.

Mutta sitten kun pistää vastakkain sen oman ajan ja jonkin sosiaalisen toiminnon, aika usein vaaka kallistuu kuitenkin kotisohvalla kirjojen lukemisen ja elokuvien katselun puolelle.

Näin pikkujoulukauden lähestyessä tulee jälleen vastaan se iso kysymys, osallistuako firman pippaloihin vai ei. Se on esimerkki tapahtumasta, joka todellisuudessa ei ole ajankäytöllinen kysymys. Yksi ilta vuoden hiljaisimpana aikana ei liikauta ajankäytöllistä vaakaa mihinkään suuntaan. Laadullisessa mielessä se ei olisi optimaalista, koska myötähäpeyttävät ohjelmanumerot kiusaavat, ja toisaalta olen kuullut tiettyjen työelämäaiheisten puheenaiheiden kuitenkin nousevan johonkin aikaan illasta pintaan, vaikkei kukaan haluaisikaan. Käytännössä mikään näistä ei kuitenkaan ole ollut ratkaiseva niissä neljässä kieltäymyspäätöksessä, joita olen työurani pikkujouluhistoriassa tehnyt. Loppujen lopuksi ratkaisevaa on ajatus siitä hetkestä, jossa mielikuvamaailmassani astun pitosaliin ja katson ympärilleni miettien, mihinkähän sitä takapuolensa laskisi. Mentaalinen mallini ei etene tuosta hetkestä mihinkään.

Jos kyseessä olisi työpaikan kahvipöytä tai lounastauko, asia olisi toinen Siellä systeemi on selvä. Työpaikan ruokalassa on tietty selkeä sosiaalinen koodi, joka määrittelee jokaiselle aseman ja sijan. Roolikin on rajoitettu. Mutta pikkujoulut ovat enemmänkin vapaa-aikaa. Mentaalisessa mallissani voin istua nuorten toimistoporvarien, vanhojen työläisäijien (todennäköisin vaihtoehto) tai viinaanmenevän nuoremman työväenluokan seuraan. Epäilys siitä, olenko toivottu lisä mihinkään näistä pöydistä, on yleisemmällä tasolla merkittävin sosiaalista elämääni rajoittava tekijä. Katsoin vastikään Teeman film-noir sarjasta elokuvaa (The Locklet), jossa päähenkilö havaittuaan mielittynsä rikoksen alkaa ensimmäiseksi psykoanalysoida - rikoksen selitys löytyy naisen lapsuusmuistoista lähes sormia napsauttaen. Valitettavasti emme elä enää noin suoraviivaisessa ihmiskuvassa, mutta silti on aika ilmeistä, että koulukiusaamisen perusmetodi - ulkopuolelle sulkeminen ja yhteinen vihan tai inhon osoittaminen - on aika osuva selitys sille, miksi tuo pöydän valitseminen herättää jo ennakolta kauhua. Pohjimmiltaan sitä kuitenkin aina kokee olevansa ei-toivottua seuraa, mikä on tietysti melko narsistinen ajatus, koska varmaankin on enimmäkseen yhdentekevä.

Jos istuu vain niihin pöytiin, joissa uskoo varmuudella olevansa toivottu vieras, se rajoittaa aika tavalla. Toisaalta se on myös mieltälämmittävän turvallista, kuten useimmat kieltäymyksen muodot ovat. En ole ollenkaan varma, kumpi elämäntapa on lopultakin miellyttävämpi. Sosiaalinen eläminen ei ainakaan firman pikkujoulujen osalta tunnu niin paljon kotona loikilua kiinnostavammalta vaihtoehdolta, että kiinnostaisi mennä mittaamaan omaa toivottuuttaan. Mutta kuitenkin on kiehtovaa kuvitella maailma, jossa uskoisi olevansa toivottua seuraa. Mitä tekisi toisin.

Oli miten oli, nyt olisi ehkä sellainen ainutkertainen sauma. Isot projektit ovat päättyneet, ja firman pikkujouluissa on luvassa ennennäkemätöntä jäkipelimatskua. Sitä ei sovi missata, ja kerran elämässä sitä kai pitää tuollaisissakin pippaloissa käydä, vaikka kuinka etukäteen ahdistaisi.

Itsensä määrittäminen kieltäymyksillä ja häpeällä

Aikoinaan kotoa pois muuttaessani minulla oli muutamia itseäni määrittäviä periaatteita, joista koin olla jollain tapaa ylpeä: päihteitä en käyttänyt, musiikkia en kuunnellut ja varsinkaan en tanssiaskelia ottanut. Joitakin muitakin toki, mutta tuossa nyt muutamia. Kovasti negatiivinen lista. On ilmeistä, että osa näistä periaatteista oli seurausta vain vertaistuen puutteesta ja tapoja tehdä estoisuudesta hyve. Musiikkivastaisuus etenkin, sillä ennen internet-aikaa oli lopultakin aika vaikea tutustua viiteryhmänsä musiikillisiin mieltymyksiin, mikäli toveripiiriä ei ollut tai sen intresseihin vain ei musiikki kuulunut. Jossain vaiheessa sitten vain teki tietämättömyydestään ylpeydenaiheen.

Tulipahan vain mieleeni, että onkohan tuollaista aktiivista itsensä määrittämistä oikeastaan olemassakaan. Edes aikuisena? Olisivatko aikuisen tavat määritellä itsensä jotenkin rationaalisempia ja vähemmän estoista ja mieltymyksistä riippuvaisia? Nykyisellään käytän periaatteesta julkisia myös niissä tapauksissa, joissa työnantaja maksaisi taksin. Olen siitä ylpeä ja koen tällä jääräpäisyydelläni määrittäväni persoonaani ja arvojani. Kuitenkin on myönnettävä, että ihan samalla tavalla kuin taksivastaisuudelleni rakentelin aikoinaan rationaalisia perusteita musiikkivastaisuudelleni - en vain enää kykene muistamaan/ymmärtämään, mitä ne perusteet olisivat voineet olla.

Alan epäillä, että identiteettiään ei voi kovin merkittävissä määrin tietoisesti rakentaa ainakaan tuollaisilla mustavalkoisilla valinnoilla. Tosiasiallisesti olen luopunut jotakuinkin kaikista kymmenen vuoden takaisista rakennuspalikoistani, ja jäljelle ovat jääneet vain ne, joissa vaihtoehtoa ei voi ilman potentiaalista häpeäntunnetta yksinäisyydessä harjoittelemaan. Ensimmäiset humalakokemukseni hankin yksin kotona, ja musiikkimieltymyksiäni kartoitin ihan samalla tavoin itsellisesti. Yksin asuessa molemmat olivat helposti toteutettavissa. Tanssi taas ei ole, ja vaikka en senkään osalta enää pysty muistamaan, mitkä ne rationaaliset perusteet tanssikieltäymykselle joskus aikoinaan olivat, on täysin mahdotonta turvallisesti mokomaa ruumiintoimintoa kokeilla.

Kenties identiteettiään tulisi rakentaa lähinnä positiivisten määreiden varaan, sillä kieltäymykset tuntuvat kovin petollisilta (lukuunottamatta itsestäänselvyyksiä, kuten vaikkapa joku tupakoimattomuus). On varmaan muitakin identitettiä ohjailevia tunnetiloja kuin häpeä, mutta kyllä se kovasti oleelliselta tässä tuntuu.

Sanomattakin lienee selvää, että tämän kirjoituksen takana on jostain mieleen juolahtanut ajatus siitä, että mahdollisesti tietyt kieltäymykset ihan oikeasti rajoittavat kokemusmaailmaa ja heikentävät elämänlaatua. Toisaalta tuottaa suurta nautintoa ajatella, että kieltäytyy poskisuudelmatervehdyksistä ja tanssimisesta siksi, että on identiteetiltään metsäsuomalainen. En usko, että tanssiminen voisi olla hauskempaa kuin tuollainen jurottaminen, mutta kokeilematta ei voi tietää. (Vanhojen tansseja ja kymmenvuotiaana saatuja kokemuksia en tässä laske.)

Silkkaa mainontaa.

Ihan silkkana mainontana: Pitempään suunniteltua vierailua odottanut Maltainen riekko osoittautui yllättävänkin hyväksi olutravintolaksi. Sanoisin, että se viihtyvyydessä nousee jopa Hilpeän hauen edelle, ja koska valikoimakin oli riittävä, se näin ottaa alueen ykköspaikan sekä kalaravintolan että Kuikan ohi.

Mainoksen arvoinen ilman muuta. Joskin alueellisen ykkösen lopullisen määrittäminen odottaa vielä Kolmen Kaisan testaamista.

Lyyrinen kokeilu - Mopottajan päivä

Päätin lopultakin osallistua tähän kirjallisuudesta eniten kaihtamaani genreen eli lyriikkaan. Sen hienoimmassa, eli ATM-henkisessä muodossa toki.



Jo sankarin laatikkoon punaiseen ehti
Koululaisen sijasta Mopottaja-lehti
Kuvillaan kiehtoo se jähmeän mielen
verellään kastaa jo vesille kielen

Illalla teroittaa linkkarin terää
päivällä heitellyt pitkälle erää
Riista on vapaata ennen kuin herää
nörttien kalloja öisin hän kerää

Aamulla mopon käyntiin hän polkee
kuin naisen, sanoo ja kulkee
kyljessään kiltein tuo tyttö
vallalleen nainen on syttö

Sipaisu puristus
jo tisseihin tarttuu
miehinen kokemus siinäkin karttuu
katseiden lämmössä kourija varttuu

ja rystyspuolen keltaisen
tupakan, oluen hajuisen
vain heikompi poskellaan tuntee
jo hurraavat savuiset suut