Lisää huomioita, jälleen paremmuusjärjestyksessä. Yksi leffa oli pakko jättää väliin työkiireiden takia; jatkossa pitänee ottaa opiksi ja varata festariviikolle joku leffoista vapaa iltapäivä. Pohjoismaat näköjään jyräävät tällä haavaa.
The Art of Crying. Erinomaisen häiriintynyt tanskalainen insestikomedia. Ohjaajan lahjakkuutta ei voi epäillä, kun valkokankaalla pikkupoika riisuu pyjamaansa "lohduttaakseen" isukkia, ja yleisö nauraa röhöttää. Tämäntyyppinen touhu on selkeästi tanskalaisten ydinosaamisaluetta.
Ping-pongkingen. Ruotsalaiseen tunturinkupeeseen, lumen, jään ja pakkasesta punoittavien keskelle, on sinnekin syntynyt koulukiusattava poika. Leffassa on juonta vain nimeksi, joten lähes 110 minuutin pituus tuntuu ylenpalttisesta. Tunnelmaa kuitenkin riittää, joten reippaammin leikkaamalla tämä olisi voinut olla erinomainen, kun se nyt on vain hyvä.
White Night Wedding. Pitkästä aikaa tuli nähtyä Baltasar Kormakuria. Ihan hupaisa kuvaus aidosti tylsästä miehestä ja hänen ympärillään pyrivistä eksentrikoista.
Otto; or Up with Dead People. Ehkä hieman teatterikorkean lopputyö -tasoa teknisesti, mutta kiitettävän roisi kuitenkin. Naiskatsojia runsaat ja eksplisiittiset homoseksikohtaukset varmasti miellyttävät, joskin feministisempia katsojia voi kiusata se, ettei yhtään miestenvälistä anaaliyhdyntää näytetä. Muuten aika keskinkertainen, mutta kyllähän tyhmät zombivitsit minuun aina uppoavat.
Vaclav. Tsekkiläinen elokuva kylähullusta, joka menee kiukunpuuskassa liian pitkälle. Kaikin puolin toimiva setti.
Aaltojen kuohu. Ghibliä ilman satuolentoja; naispääosakin on nirppanokkainen ja väkivaltaan taipuvainen tokiolaistyttö, joka hyväksikäyttää kaikkia ympärillään olevia. Tarina ei ole kummoinen, vähän kuin jokapojan koulumuisteloita. Kipinä puuttuu.
De unge år: Erik Nietzsche sagaen, del 1. Lars von Trierin käsikirjoittama kertomus nuoren miehen taiteellisista pyrkimyksistä tanskalaisella ohjaajalinjalla. Parasta antia olivat opiskelijoiden harjoituslyhärit. Oletettavasti sisälsi paljon sisäpiirihuumoria.
Eagle vs. Shark. Tässä leffassa nauroin selvästi vähemmän kuin muut katsojat keskimäärin. Se voi johtua siitä, että pidin leffan nörttihahmoa jotenkin epäonnistuneena karikatyyrina. Lisäksi epäuskottavuus saavutti häiritsevät mittasuhteet. Tarinan päähenkilö on kiistämättä kaikilla mittareilla kaunis ja miellyttäväluonteinen nainen, ja silti hän kuolaa sellaisen miehen perään, jossa nörttiyden kliseisimmät negatiiviset piirteet yhdistyvät narsistiseen itsekeskeisyyteen. En nyt viitsi kuitenkaan kieltää paikoin nauraneeni.
La Rabia. Toistaiseksi mitäänsanomattomin, joskaan ei huonoin elokuva. Auringonlaskukuvat aika lailla kärsivät esitystekniikan puutteista. Toisaalta mukavan naturalistisella tavalla synkkä ja hieman lakoninenkin.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti