Hajahuomioita

Kävin katsomassa Star Trekin. Ei olisi varmaan muuten tullut lähdettyä, mutta seuralaisen pyynnöstä toki. En suostu kommentoimaan elokuvaa sanallakaan.

Kävin katsomassa toiseen kertaan R&A:ssa jo vierailleen ruotsalaisen peruslaadukkaan Pingiskingin (traileri). (Tästä eteenpäin spoilereita.) Elokuvan kiinnostavin kuriositeetti on yläkouluikäinen hiljainen ja hieman aran oloinen tyttö, joka suurimman osan aikaa piirtelee luonnosvihkoonsa... Tom of Finland -tyylisiä kuvia vähäpukeisista miehistä. Jos olisin nähnyt tämän 13-vuotiaana, olisin varmasti huudahtanut, että minähän arvasin - nyt se jaksaa lähinnä hymyilyttää. Toinen juttu josta olen aivan varma on se, että ns. tyttöjen illoissa vertaillaan tissejä. Tämä tosin on vielä todistamatta.

Käytyä tuli toki myös hippimessuilla. Vuosi vuodelta enemmän rihkamaa myynnissä, ja kaiken lisäksi esiintymislavallekin osuivat visiitin aikana vain Eino Grön ja Esko Seppänen. Olisi varmaan pitänyt vähän aikatauluttaa, olisihan siellä ollut ainakin Maritta Kuula tarjolla. Mielenkiintoisia kontrasteja kuitenkin - ekologista sanomaa ja kertakäyttöastioita, maailmanparannuskirjoja selaileva risuparta, joka ei viitsinyt vilkaistakaan kontaktia hakevaan kerjäläiseen ja hippipaitainen perheenäiti, joka ei vaivautunut lajittelemaan ruokailujättteitään. Vaikkei minulla ollut mennessänikään mitään erityistä uskoa itseni tai messujen maailmaaparantavaan voimaan, tuli silti aika vaikea olo kun tärväsin kymmeniä euroja Kimmo Pietiläiseen, ja samaan aikaan torjuin tummahipiäisen kerjurin toiveet. Kuitenkin on sanottava, että söin parhaita nuudeleita ikinä. Toivottavasti törmään samaan kinkkikojuun uudestaankin, joskaan ei tullut painettua nimeä mieleen.

Näin myös kiinnostavan oloisen kirjan, joka käsittelee kansainvälistä logistiikkaa ympäristörikoksena. Unohdin jo nimen, ostamatta jätin koska oli niin kovin ohut. Tässä on teema joka kiinnostaa itseäni erityisen läheisesti. Opiskeluaikoinani sain alustavan herätyksen teolliseen ekologiaan, ja asia on sittemmin muhinut mielessäni. Päädyttyäni puolivahingossa tekemään töissäni hieman myös pakkaussuunnittelua, asia on alkanut kummitella tosissaan. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että joudun suunnittelemaan tuotteita ylipakatuiksi vain siksi, että jossain yksittäisissä maissa yksittäisten huolintaliikkeiden yksittäiset työntekijät potkiskelevat särkyviksi merkittyjä pakkauksia. Ja se on kuitenkin realiteetti. Haaveellisena opiskelijana en voinut mitenkään käsittää, että en pääsisi työssäni miettimään teollisia symbiooseja ja optimaalisia materiaalivirtoja, koska keskittymiseni vaatii joku piittaamaton trukkikuskinjunttura.

Synkkä tunnustus

Vaikka liikun usein Helsingin keskustassa nimenomaan Kampin ja Kaisaniemen välisellä akselilla, en vieläkään kykene hahmottamaan alueen ilmansuuntia muuten kuin visualisoimalla kartan vaivalloisesti mielessäni.

Nähdäkseni syy on alueen sijaitseminen kahden ruutukaavan rajapinnassa, minkä takia sekä Kaivokatu että Mannerheimintie tuntuvat aina olevan hämmentävällä tavalla vinossa. Taitaa olla liian myöhäistä ehdottaa muutosta, mutta ilmiö on joka tapauksessa todiste systemaattisen ruutukaavan ylivoimaisuudesta.

Lisäksi aseman länsipuolella on tehty se radikaali virhe, että ruutuja ei ole asemoitu pääilmansuuntien mukaisesti. Tällaisia epäonnistuneita kaupunginosia ovat Helsingissä esimerkiksi Kallio ja Punavuori, kun taas jo Kaisaniemen katselu kartaltakin on rauhoittavaa. Millaisiahan johtopäätöksiä pitäisi tehdä siitä, että nuo vinksallaan olevat kaupunginosat on viime vuosina usein mainittu kulttuuriväen muotiasujaimistoiksi.

DVD-kokoelma ja pari poimintaa siitä

Sanotaan ihan suoraan. Kyllähän DVD:n ostamisessa on kyse ihan samasta kuin jossain suuresti halveksimassani naisten kenkäshoppailussakin. Sitä sopii makustella suussaan: "Minä shoppailen".

Kylmistä väreistä huolimatta tällaiset tosiasiat on tunnustettava, viis selittelyistä elokuvista, jotka haluaa katsoa aina uudestan. Ihan oikeasti, hyllyssäni on The Inconfessable Orgies of Emmanuelle. Siinä on aika turha selittää mitään elokuvallisista arvoista, kyllähän tällainen on hankittu ihan vain kahdesta syystä. Osin tietysti sen tuoman statusarvon takia, mutta ennen kaikkea siksi, että sen ostaminen tuntui hyvältä.

Oli miten oli, vaihteeksi voisin sanoa olevani varsin tyytyväinen kokoelmaani. MacGyveria toki puuttuu vielä kaksi kautta, ja lisäksi Ebola Syndrome olisi kiva, mutta en edelleenkään aio hankkia aluekoodivapaata soitinta ennen kuin nykyinen tulee tiensä päähän. Kokoelmasta riittää katsottavaa joka tilanteeseen, enkä himoitse lisää.

Syynä tyytyväisyyteen on se, että mielikuvissani hillittömät taiteelliset mittasuhteet saanut Cronocrimenes saapui, ja lisäksi sain vihdoinkin aikaiseksi hankkia Autobonus-DVD:n, joka tosin markkinointiväen jonkin käsittämättömän oikun takia on nimetty täytemateriaalina levylle dumpatun Huutajat-dokumentin mukaan.


Edellämainittujen sijasta olen itse vaihteeksi keskittynyt zombiteemaan. Katsannossa on ollut pari japanilaista yritelmää, Versus ja Tokyo Zombie. Molemmat sisältävät runsaasti kökköjä efektejä ja huomattavan kankeaa zombie-slapstickkiä... tavallaan. Siinä kuin Versus tavoittelee samuraiteemoja ja laittaa sankarit tekemään fyysisiä ihmetekoja, Tokyo Zombiessa päähenkilöinä toimiva paloaseman välinehuollon työpari keskittyy äheltämään sylikkäin vääntelehtien harjoitteissa, joita jujutsuksi kutsutaan. Ei liene vaikea arvata, vetosivatko allekirjoittaneeseen enemmän nuo samuraiviitteet vai hämmentävällä tavalla lässähtäneeltä homoeroottiselta iloittelulta vaikuttava kohellus. (Tai jos on vaikea arvata, niin sanotaan että jälkimmäinen.)

Versus hukkaa valtavasti potentiaalia. Lähtökohta on loistava: Epämääräinen yakuzaremmi on suorittamassa epämääräistä tehtävää järjestönsä tavaomaisessa ruumiindumppausmetsässä, kun kuolleet alkavat herätä henkiin. Arvatenkin mafiosot päätyvät katumaan laiskuuttaan matalaksi jätettämiään hautoja, joista epäsuosioon joutuneet toverit ja liikekumppanit nousevat seuraamaan primitiivisiä zombivaistojaan. Kun miljöö on näinkin taitavasti rakennettu, helvetin portteihin jollain käsittämättömällä tavalla liittyvä reinkarnaatio- ja rituaalisotku tuottaa huomattavan pettymyksen.

Tokyo Zombiessa kuolleet tekee levottomiksi tokiolaisten valtaisa jätevuori musta Fuji. Reilun tunnin ajan kuvataan zombiepidemian leviämistä pääasiassa päähenkilöiden kohelluksen ja jujutsuähellyksen kautta, ja loppupuolella päästään sitten post-apokalyptisessa hengessä herkuttelemaan tulevaisuuden sirkushuveilla, joissa orjat yrittävät lunastaan paikan vapaiden kansalaisten joukossa tappelemalla suljetulla areenalla vahvimpia zombeja vastaan. Elokuvan viehättävyys perustuu ennen kaikkea viipyilevään kuvaukseen ja jujutsun tuomaan miehiseen läheisyyteen, jota symboloi toverusten toivioretki kohti "Miesten Maata"... eli Venäjää, tietysti! Tällaisesta toveruuskuvauksesta on pakko pitää.

Varhaiskypsymättömyys

Miksi amerikkalaisessa populäärikulttuurissa ongelmanuoruus ajoittuu nimenomaan lukioon, kun suomalaisessa todellisuudessa se sijoittuu yläasteelle, ja lukiossa meno rauhoittuu?

Tätä ei varmaankaan ole syytä miettiä, mutta omituista se silti on. Veikkaan syyksi sovinnaisuutta - amerikkalaiselle yleisölle suunnattuna olisi liian epäsovinnaista esittää nuorison seksuaalisia kokeiluja ja alkoholinkäytön opettelua, jos se sijoittuisi 13-14 vuoden ikään. Lisäksi hieman vanhemmat ovat parempi yleisösegmenttikin.

Tai sitten suomalaisnuoriso ihan oikeasti taantuu varhaisemmin kuin amerikkalainen vastineensa.