Merkityksellisistä päivistä

Olkoonkin, että 30 (kymmenjärjestelmässä) vuotta on vaikkapa kantaluvulla kahdeksan 36 vuotta tai heksajärjestelmässä 1E vuotta, on kai asetettava jonkinlainen painoarvo kymmenjärjestelmän tasaluvulle. Toki voisi kysyä (ja kysytäänkin), miksi pitäisi ajanlaskussa asettaa erityistä merkitystä auringonkierrolle, eikä esimerkiksi galaksinkierrolle (jossa mitaten ikäni on noin 1,3274 E-7 vuotta. Vaikka totuus näin ollen on se, että 30(10) auringonkiertoa on aika arbitraarinen merkkipaalu, voi kuitenkin ottaa senkin asenteen, että miksipä ei asettaisi hetkelle jotain merkitystä, kun kerran tekosyy on jo olemassa.

Eli täytän 30 vuotta parin viikon päästä, täsmällistä hetkeä paljastamatta. Ostin juuri liput Absoluuttisen nollapisteen keikalle 24.10. Korjaamolla, sanotaanko sitä sitten juhlan osaksi tai silkaksi arkiseksi sivistykselliseksi velvollisuudeksi. Tarkoitukseni on joka tapauksessa tehdä Se kakku, kaikkien lapsuusvuosien syntymäpäivien fantasia, tekele joka sisältää lastenkakkujen perusainekset ja täydentää kokonaisuuden aimo töräyksellä kermavaahtoa ja runsaalla jäätelöntörsäyksellä. Koska joka tapauksessa tulen omassa mielikuvituksessani nostamaan tämän rasva- ja sokeriannoksen johonkin herkuttelun ultimatuumin tuolle puolen, odotan luonnollisesti oman sisäisen väistämättömän pettymykseni kompensaatioksi kehuja ulkopuolisilta.

Tapahtuneen kunniaksi järjestettäköön myös elokuvien katselua, tämän kulttuurimuodon kun voi katsoa vallanneen jo merkittävästi liiankin suuren osan arkisesta ajankäytöstäni. Tällä keraa valitsen ikään kuin päähenkilön oikeudella katsottavan materiaalin itse, joskun vihjeitä valinnoista voi löytää IMDB-arvosanojen kärkikaartista. Sanotaan nyt alustavasti tämän tilaisuuden järjestämisajankohdaksi tuo 24.10. Samalla voi tietysti promota tuota keikkaa - joskin uskon sisältävän sen lähinnä nollapisteen nykyisiä pulputuksia, se on silti varmasti suosittelemisen arvoinen.

Palataan asiaan.

R & A -loppukommentit

Jälkimmäisen viikonlopun leffat on näköjään vielä kirjoittamatta.

Mary and Max: Runsaasti pikkunäppärää huumoria ja semi-nokkelia käänteitä. Ei erityisesti naurattanut eikä liikauttanut, mutta jätti kuitenkin varsin hyvän mielen. Philip Seymour ääninäytteli tässä animaatiossa niin kuin ääninäyttelijän pitääkin, eli kiinnittämättä huomiota itseensä.

Pangarööv: Festivaalin toisessa virolaisessa elokuvassa syrjäytynyt ja koulu- sekä kotikiusattu nuori asettaa toivonsa romanttiseen rikollisen uraan. Elokuvassa on runsaasti ns. vahvoja, itsenäisiä naisia, mutta ei juuri muuta kiinnostavaa.

Food, Inc.: Amerikkalainen dokumentti amerikkalaisesti ruuasta. Lahden sillä puolen on tällainen hyvin tuotteistettu tiedostavan dokumenttielokuvan konsepti, ja ainakin itseäni ärsyttää jo vähitellen se tyyli. Lopussa vielä kaiken lisäksi väännetään rauralangasta se, miten kuluttajan nyt pitää syödä/äänestää/sijoittaa/liikkua/elää. Osittain tämä oli nyt ihan asiallista animalia-kamaa, mutta kiinnostavinta oli osuus Monsanton GM-maissibisneksestä.

Disko ja tuumasõda: Festivaalin kolmas virolainen elokuva oli dokumentti Suomen television vaikutuksesta virolaisten elämään neuvostovallan alla. Dokumentaristi kuvaa oman lapsuutensa kautta Dallasin ja Ritari Ässän tuottaman ilon/ahdistuksen, ja loppukliimaksina käydään läpi Emmanuellen ensi-ilta Suomen televisiossa. Ihan hilpeä lopetus, jonka arvo on enemmänkin tuossa lapsen näkökulmassa, vaikka neuvostoabsurditeeteilla muutenkin revitellään.

Tämänvuotisesta R&A:sta yksikään elokuva ei edellytä uusintakatsomista. Ykköseksi jä Gigante, mutta koska uruguaylainen marginaalielokuva tuskin koskaan Anttilan alennuskoriin päätyy, sitäkään ei varmaan tule toiste katsottua.

Sen sijaan Demoni oli toisellakin katselukerralla viihdyttävä.