R & A -loppukommentit

Jälkimmäisen viikonlopun leffat on näköjään vielä kirjoittamatta.

Mary and Max: Runsaasti pikkunäppärää huumoria ja semi-nokkelia käänteitä. Ei erityisesti naurattanut eikä liikauttanut, mutta jätti kuitenkin varsin hyvän mielen. Philip Seymour ääninäytteli tässä animaatiossa niin kuin ääninäyttelijän pitääkin, eli kiinnittämättä huomiota itseensä.

Pangarööv: Festivaalin toisessa virolaisessa elokuvassa syrjäytynyt ja koulu- sekä kotikiusattu nuori asettaa toivonsa romanttiseen rikollisen uraan. Elokuvassa on runsaasti ns. vahvoja, itsenäisiä naisia, mutta ei juuri muuta kiinnostavaa.

Food, Inc.: Amerikkalainen dokumentti amerikkalaisesti ruuasta. Lahden sillä puolen on tällainen hyvin tuotteistettu tiedostavan dokumenttielokuvan konsepti, ja ainakin itseäni ärsyttää jo vähitellen se tyyli. Lopussa vielä kaiken lisäksi väännetään rauralangasta se, miten kuluttajan nyt pitää syödä/äänestää/sijoittaa/liikkua/elää. Osittain tämä oli nyt ihan asiallista animalia-kamaa, mutta kiinnostavinta oli osuus Monsanton GM-maissibisneksestä.

Disko ja tuumasõda: Festivaalin kolmas virolainen elokuva oli dokumentti Suomen television vaikutuksesta virolaisten elämään neuvostovallan alla. Dokumentaristi kuvaa oman lapsuutensa kautta Dallasin ja Ritari Ässän tuottaman ilon/ahdistuksen, ja loppukliimaksina käydään läpi Emmanuellen ensi-ilta Suomen televisiossa. Ihan hilpeä lopetus, jonka arvo on enemmänkin tuossa lapsen näkökulmassa, vaikka neuvostoabsurditeeteilla muutenkin revitellään.

Tämänvuotisesta R&A:sta yksikään elokuva ei edellytä uusintakatsomista. Ykköseksi jä Gigante, mutta koska uruguaylainen marginaalielokuva tuskin koskaan Anttilan alennuskoriin päätyy, sitäkään ei varmaan tule toiste katsottua.

Sen sijaan Demoni oli toisellakin katselukerralla viihdyttävä.