Katumuksesta

Olen onnistunut päivittämään "Asioita, joita eniten kadun" -listaani. Otetaan ihan heti tähän alkuun listan nykyinen kokoonpano:

1. En alkanut lääkäriksi.

2. En hankkinut teini-ikäisenä läheisiä ystäviä.

3. En lapsuudessani puolustanut aktiivisesti ketään kiusattua sielua.

Ykkönen on ollut ykkösenä iänkaiken. Syykin on selvä - missä muussa ammatissa ammatillinen markkina-arvo on niin suuri, että voi myydä itsensä vaikka osa-aikatöihin ja silti taata itselleen vankan toimeentulon ja taloudellisen turvallisuuden. Lääkikseen olisi ollut vielä helppo päästäkin - en tiedä miksi en tajunnut tätä ajoissa.

Listan kakkonen tulee mieleeni aina katsoessani amerikkalaisia indie-elokuvia. Ja kyse ei ole nyt mistään tukahdetusta tarpeesta päästä läheisiin tekemisiin indie-tyttöjen kanssa. Kyse on siitä, että vaikka tunnistan faktan ja fiktion eron, en silti pidä täysin epärealistisena sitä, etteikö teininä olisi voinut hankkia ystäviä. Näin aikuisena mokomat ovat tietysti tarpeettomia, mutta epätasapainoisessa nuoruudessa... niin, ehkä tämän ymmärtää lähinnä indie-elokuvaa katsoessaan. En jaksa yrittää selittää sitä, miksä siinä arkkikohtauksessa on, jossa teinit istuvat jossain ullakkohuoneessa _aikuistumassa_. En oikeastaan tiedä, onko tuo ystävyys sopiva käsite kuvaamaan sitä, mitä amerikkalaisilla indie-teineillä on ja minulla ei ollut. Ehkä toinen sana voisi olla intiimiiys. Toisaalta ei pidä sortua draamaan - onhan indie-draaman viehätys aina ristiriitaisuudessa ja konflikteissa. Niissä on tiettyä viehätystä, jota haluaa nähdä mutta tuskin kokea. Joskus tulee kyllä mieleen, syntyykö draamaa automaattisesti intiimiydestä. En tunnista ilmiötä. Oli miten oli, silloin teininä olisi pitänyt kyllä ymmärtää, että aikuistuminen ei oikein toimi yksin.

Listan kolmonen on tietysti häpeällisin, mutta olisi turhaa ja silmänlumetta nostaa sitä listan ykköseksi - eniten sitä kuitenkin katuu asioita, jotka suoraan ovat vahingoittaneet itseä. Lienen analysoinut tätäkin asiaa aikaisemminkin, joten en lähde sen kummemmin vatvomaan.

Toivottuudesta

Yksi arvostuskysymys, jota säännöllisen epäsäännöllisesti mielessäni tasapainottelen, on kysymys oman tekemisen ja sosiaalisen tekemisen tasapainosta. Yksin asuessa tasapainoilu oli helppoa - sosiaalista tekemistä oli aina liian vähän. Avoasumisessa tilanne on toinen; yksinoloa on liian vähän, jolloin oman ajan puutetta pyrkii helposti kompensoimaan rajoittamalla muuta sosiaalista toimintaa. Se on varmaankin luonnollista, mutta ehkä kuitenkin vähän väärä lääke. Ajankäytöllisiin pulmiin ainoa todella toimiva ratkaisu lienee työnteon vähentäminen, mutta ennen kuin sellaista uskaltaa yrittää, pitäisi saavuttaa tietty taloudellinen turvallisuus - saa nähdä tuleeko sellaista maailmankokemuksellista tilaa koskaan.

Mutta sitten kun pistää vastakkain sen oman ajan ja jonkin sosiaalisen toiminnon, aika usein vaaka kallistuu kuitenkin kotisohvalla kirjojen lukemisen ja elokuvien katselun puolelle.

Näin pikkujoulukauden lähestyessä tulee jälleen vastaan se iso kysymys, osallistuako firman pippaloihin vai ei. Se on esimerkki tapahtumasta, joka todellisuudessa ei ole ajankäytöllinen kysymys. Yksi ilta vuoden hiljaisimpana aikana ei liikauta ajankäytöllistä vaakaa mihinkään suuntaan. Laadullisessa mielessä se ei olisi optimaalista, koska myötähäpeyttävät ohjelmanumerot kiusaavat, ja toisaalta olen kuullut tiettyjen työelämäaiheisten puheenaiheiden kuitenkin nousevan johonkin aikaan illasta pintaan, vaikkei kukaan haluaisikaan. Käytännössä mikään näistä ei kuitenkaan ole ollut ratkaiseva niissä neljässä kieltäymyspäätöksessä, joita olen työurani pikkujouluhistoriassa tehnyt. Loppujen lopuksi ratkaisevaa on ajatus siitä hetkestä, jossa mielikuvamaailmassani astun pitosaliin ja katson ympärilleni miettien, mihinkähän sitä takapuolensa laskisi. Mentaalinen mallini ei etene tuosta hetkestä mihinkään.

Jos kyseessä olisi työpaikan kahvipöytä tai lounastauko, asia olisi toinen Siellä systeemi on selvä. Työpaikan ruokalassa on tietty selkeä sosiaalinen koodi, joka määrittelee jokaiselle aseman ja sijan. Roolikin on rajoitettu. Mutta pikkujoulut ovat enemmänkin vapaa-aikaa. Mentaalisessa mallissani voin istua nuorten toimistoporvarien, vanhojen työläisäijien (todennäköisin vaihtoehto) tai viinaanmenevän nuoremman työväenluokan seuraan. Epäilys siitä, olenko toivottu lisä mihinkään näistä pöydistä, on yleisemmällä tasolla merkittävin sosiaalista elämääni rajoittava tekijä. Katsoin vastikään Teeman film-noir sarjasta elokuvaa (The Locklet), jossa päähenkilö havaittuaan mielittynsä rikoksen alkaa ensimmäiseksi psykoanalysoida - rikoksen selitys löytyy naisen lapsuusmuistoista lähes sormia napsauttaen. Valitettavasti emme elä enää noin suoraviivaisessa ihmiskuvassa, mutta silti on aika ilmeistä, että koulukiusaamisen perusmetodi - ulkopuolelle sulkeminen ja yhteinen vihan tai inhon osoittaminen - on aika osuva selitys sille, miksi tuo pöydän valitseminen herättää jo ennakolta kauhua. Pohjimmiltaan sitä kuitenkin aina kokee olevansa ei-toivottua seuraa, mikä on tietysti melko narsistinen ajatus, koska varmaankin on enimmäkseen yhdentekevä.

Jos istuu vain niihin pöytiin, joissa uskoo varmuudella olevansa toivottu vieras, se rajoittaa aika tavalla. Toisaalta se on myös mieltälämmittävän turvallista, kuten useimmat kieltäymyksen muodot ovat. En ole ollenkaan varma, kumpi elämäntapa on lopultakin miellyttävämpi. Sosiaalinen eläminen ei ainakaan firman pikkujoulujen osalta tunnu niin paljon kotona loikilua kiinnostavammalta vaihtoehdolta, että kiinnostaisi mennä mittaamaan omaa toivottuuttaan. Mutta kuitenkin on kiehtovaa kuvitella maailma, jossa uskoisi olevansa toivottua seuraa. Mitä tekisi toisin.

Oli miten oli, nyt olisi ehkä sellainen ainutkertainen sauma. Isot projektit ovat päättyneet, ja firman pikkujouluissa on luvassa ennennäkemätöntä jäkipelimatskua. Sitä ei sovi missata, ja kerran elämässä sitä kai pitää tuollaisissakin pippaloissa käydä, vaikka kuinka etukäteen ahdistaisi.