Päätin lopultakin osallistua tähän kirjallisuudesta eniten kaihtamaani genreen eli lyriikkaan. Sen hienoimmassa, eli ATM-henkisessä muodossa toki.
Jo sankarin laatikkoon punaiseen ehti
Koululaisen sijasta Mopottaja-lehti
Kuvillaan kiehtoo se jähmeän mielen
verellään kastaa jo vesille kielen
Illalla teroittaa linkkarin terää
päivällä heitellyt pitkälle erää
Riista on vapaata ennen kuin herää
nörttien kalloja öisin hän kerää
Aamulla mopon käyntiin hän polkee
kuin naisen, sanoo ja kulkee
kyljessään kiltein tuo tyttö
vallalleen nainen on syttö
Sipaisu puristus
jo tisseihin tarttuu
miehinen kokemus siinäkin karttuu
katseiden lämmössä kourija varttuu
ja rystyspuolen keltaisen
tupakan, oluen hajuisen
vain heikompi poskellaan tuntee
jo hurraavat savuiset suut
perjantai 12. helmikuuta 2010
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Unissa saamme palkintomme
On kyllä valitettavaa, miten harvoja unia ihminen aamulla muistaa. Tällä kertaa olin onnekas, sillä pohdittuani pitkään illalla Zombies!!! -lautapelin hankintaa, sain palkinnoksi tymäkän zombieaiheisen unen. Luonnollisesti kyseessä ei ollut painajainen.
Kirjoitan nyt siis ylös kaiken mitä muistan. Tapahtumapaikkoja oli oleellisesti kolme. Ensimmäinen oli jonkinlainen mukaelma lapsuudenkaupunkini uimahallista, toinen sokkeloisempi versio nykyisestä työpaikastani ja kolmas muistutti kovasti maisemia Oulun yliopistokampuksen ympäristössä, joskin paikoin metsämaisemat olivat minulle täysin vieraan oloisia. Omituista unessa oli uimahallikohtaukseen liittynyt pohdinta siitä, mistä zombit tulevat; kurkistelinpa jopa saunan lauteiden alle, että josko ne sieltä.
Tähtihetkiä olivat ehdottomasti:
1. Istuminen miesten kesken saunassa, siskoni aikoinaan koulussa tekemä raskas saunakauha kädessä, keskustellen analyyttisesti siitä, onko se juuri oivallinen ase zombien mäjäyttämiseen, vai onko kuparinen kuppi hieman liian pehmeä.
2. Ajaminen vanhempieni kymmenen vuoden takaisella Saabilla, kun tiellä näkyi kolme zombia rinnakkain. Laskeskelin ysisatasen etupuskurin riittävän mainiosti kolmen elävän kuolleen liiskaamiseksi kerralla, ja todistin laskelmani nopeasti oikeaksi.
3. Vierailu metsän keskeltä löytyneellä sokean miehen ylläpitämällä sahalla. Miehen kuulo oli niin herkistynyt, että hän pystyi torjumaan zombit korvakuulolta. Erikoista hänessä oli hänen syvällinen aiheen tuntemuksensa; hän oli oppinut kesyttämään pedot painelemalla huomattavilla sormivoimillaan niiden kallot kasaan juuri oikeista kohdista niin, että zombeista tuli lauhkeita, joskin aivan umpihulluja haahuilijoita. Siellä ne sitten lonkkasivat ympäriinsä zombimaisesti, mutta ilman ihmeempää lihan himoa.
Sanomattakin on selvää, että nautin joka hetkestä. Tämä menee ehdottomasti zombiunien ykköseksi, joskaan ei nautittavuudessaankaan päivitä aivan niitä unia, joissa osaan lentää. Edellisestä zombiunien ykkösestä muistan vain muutamia kohtauksia; suojautumisen valtatien varrin grilliin ja sadettimen alla kylpemisen ja tajunnan menetyksen, jonka jälkeen toverini olivat mystisesti kadonneet, ja juuri ennen heräämistäni katsoin suon yli vastakkaista vaaran rinnettä ja päätin riskeistä huolimatta lähteä siellä sijaitsevaan zombien pesäpaikkaan hakemaan endlösungia.
Kirjoitan nyt siis ylös kaiken mitä muistan. Tapahtumapaikkoja oli oleellisesti kolme. Ensimmäinen oli jonkinlainen mukaelma lapsuudenkaupunkini uimahallista, toinen sokkeloisempi versio nykyisestä työpaikastani ja kolmas muistutti kovasti maisemia Oulun yliopistokampuksen ympäristössä, joskin paikoin metsämaisemat olivat minulle täysin vieraan oloisia. Omituista unessa oli uimahallikohtaukseen liittynyt pohdinta siitä, mistä zombit tulevat; kurkistelinpa jopa saunan lauteiden alle, että josko ne sieltä.
Tähtihetkiä olivat ehdottomasti:
1. Istuminen miesten kesken saunassa, siskoni aikoinaan koulussa tekemä raskas saunakauha kädessä, keskustellen analyyttisesti siitä, onko se juuri oivallinen ase zombien mäjäyttämiseen, vai onko kuparinen kuppi hieman liian pehmeä.
2. Ajaminen vanhempieni kymmenen vuoden takaisella Saabilla, kun tiellä näkyi kolme zombia rinnakkain. Laskeskelin ysisatasen etupuskurin riittävän mainiosti kolmen elävän kuolleen liiskaamiseksi kerralla, ja todistin laskelmani nopeasti oikeaksi.
3. Vierailu metsän keskeltä löytyneellä sokean miehen ylläpitämällä sahalla. Miehen kuulo oli niin herkistynyt, että hän pystyi torjumaan zombit korvakuulolta. Erikoista hänessä oli hänen syvällinen aiheen tuntemuksensa; hän oli oppinut kesyttämään pedot painelemalla huomattavilla sormivoimillaan niiden kallot kasaan juuri oikeista kohdista niin, että zombeista tuli lauhkeita, joskin aivan umpihulluja haahuilijoita. Siellä ne sitten lonkkasivat ympäriinsä zombimaisesti, mutta ilman ihmeempää lihan himoa.
Sanomattakin on selvää, että nautin joka hetkestä. Tämä menee ehdottomasti zombiunien ykköseksi, joskaan ei nautittavuudessaankaan päivitä aivan niitä unia, joissa osaan lentää. Edellisestä zombiunien ykkösestä muistan vain muutamia kohtauksia; suojautumisen valtatien varrin grilliin ja sadettimen alla kylpemisen ja tajunnan menetyksen, jonka jälkeen toverini olivat mystisesti kadonneet, ja juuri ennen heräämistäni katsoin suon yli vastakkaista vaaran rinnettä ja päätin riskeistä huolimatta lähteä siellä sijaitsevaan zombien pesäpaikkaan hakemaan endlösungia.
lauantai 6. helmikuuta 2010
Dekadenssin rentouttavuus
Jokin aika sitten kävin katsomassa tämän kirjoitettuna versiona kehutun ruotsalaisdekkarin kolmannen elokuvallisen osan. Luulisi, ettei siitä juuri mainittavaa jäisi, mutta mainitsenpa kuitenkin. Sinänsä vaatimttomasta tasostaan huolimatta se nimittään onnistui täyttämään yhden viihteen toimivuuden perusedellytyksen, eli rentouttavuuden.
Vähän niin kuin film-noir. Puhtoisen sankarin puute tekee kulttuurituotteesta kuluttajalle vapauttavan. Jos kohta moraalisesti sankari saattaakin olla kelvollisella tasolla, nuhjuisella yksityiselämällä varmistetaan se, että ihmiskurja pääsee rinnastamaan itsensä kokematta ylenpalttista alemmuutta. Vastakkaisena ilmiönä on kai sitten se koominen vaikutelma, joka syntyy jostain Steven Seagullista tai vastaavasta itsetehostusmateriaalista. Katsoja nauraa, koska sankarin ottaminen vakavasti tuottaisi liian masentavan vertailukohdan.
Kirjalliselta puolelta vastaavaa rentouttavuutta löytyy varmaan ennen kaikkea inhorealistisesta materiaalista, johon liittyen onkin mainittava, että löysin Kalevasta Arto Salmisen Varaston. Kolme euroa on hämmentävän edullinen hinta ottaen huomioon, että kirjailijan kuoleman jälkeen hänen teoksiaan ei ole divarin hyllyntäytteinä juuri näkynyt.
Itsehän toki keskitän kirjoitusintressini Osmo Soininvaara -fanficciin. Kenties inhorealismin sijaan kuitenkin taivun enemmänkin dystooppiseen realismiin. Tästä tulee taas tavattoman hauskaa.
Vähän niin kuin film-noir. Puhtoisen sankarin puute tekee kulttuurituotteesta kuluttajalle vapauttavan. Jos kohta moraalisesti sankari saattaakin olla kelvollisella tasolla, nuhjuisella yksityiselämällä varmistetaan se, että ihmiskurja pääsee rinnastamaan itsensä kokematta ylenpalttista alemmuutta. Vastakkaisena ilmiönä on kai sitten se koominen vaikutelma, joka syntyy jostain Steven Seagullista tai vastaavasta itsetehostusmateriaalista. Katsoja nauraa, koska sankarin ottaminen vakavasti tuottaisi liian masentavan vertailukohdan.
Kirjalliselta puolelta vastaavaa rentouttavuutta löytyy varmaan ennen kaikkea inhorealistisesta materiaalista, johon liittyen onkin mainittava, että löysin Kalevasta Arto Salmisen Varaston. Kolme euroa on hämmentävän edullinen hinta ottaen huomioon, että kirjailijan kuoleman jälkeen hänen teoksiaan ei ole divarin hyllyntäytteinä juuri näkynyt.
Itsehän toki keskitän kirjoitusintressini Osmo Soininvaara -fanficciin. Kenties inhorealismin sijaan kuitenkin taivun enemmänkin dystooppiseen realismiin. Tästä tulee taas tavattoman hauskaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)