Jokin aika sitten kävin katsomassa tämän kirjoitettuna versiona kehutun ruotsalaisdekkarin kolmannen elokuvallisen osan. Luulisi, ettei siitä juuri mainittavaa jäisi, mutta mainitsenpa kuitenkin. Sinänsä vaatimttomasta tasostaan huolimatta se nimittään onnistui täyttämään yhden viihteen toimivuuden perusedellytyksen, eli rentouttavuuden.
Vähän niin kuin film-noir. Puhtoisen sankarin puute tekee kulttuurituotteesta kuluttajalle vapauttavan. Jos kohta moraalisesti sankari saattaakin olla kelvollisella tasolla, nuhjuisella yksityiselämällä varmistetaan se, että ihmiskurja pääsee rinnastamaan itsensä kokematta ylenpalttista alemmuutta. Vastakkaisena ilmiönä on kai sitten se koominen vaikutelma, joka syntyy jostain Steven Seagullista tai vastaavasta itsetehostusmateriaalista. Katsoja nauraa, koska sankarin ottaminen vakavasti tuottaisi liian masentavan vertailukohdan.
Kirjalliselta puolelta vastaavaa rentouttavuutta löytyy varmaan ennen kaikkea inhorealistisesta materiaalista, johon liittyen onkin mainittava, että löysin Kalevasta Arto Salmisen Varaston. Kolme euroa on hämmentävän edullinen hinta ottaen huomioon, että kirjailijan kuoleman jälkeen hänen teoksiaan ei ole divarin hyllyntäytteinä juuri näkynyt.
Itsehän toki keskitän kirjoitusintressini Osmo Soininvaara -fanficciin. Kenties inhorealismin sijaan kuitenkin taivun enemmänkin dystooppiseen realismiin. Tästä tulee taas tavattoman hauskaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti