Lisään tähän vielä muistutukseksi itselleni sen oleellisimman havainnon, jonka eilen unohdin. Pietarissa katujen siisteys on korkealla tasolla keskustassa, mutta romahtaa lähiöihin päin mennessä, pl. esimerkiksi radan varsi, joka on silmin nähden siistitty. Se, että keskusta on Helsingin keskustaa siistimmässä kunnossa, kertoo oletettavasti lähinnä tuloeroista; venäläisillä on varaa palkata laumoittain väkeä puhtaanapitolaitokselle, eivätkä heistä kaikki edes ole siirtotyöläisiä. Lähiöihin asti vaikutus ei toki yllä. Olen kuitenkin itseni kanssa ristiriidassa sen suhteen, kertovatko alueelliset puhtauserot jostain muustakin.
Mainittakoon nyt näin julkisesti, että Pietari olisi miellyttävä matkakohde, jos:
- puolet autoista saataisiin kaduilta pois
- ravintoloiden ruokalistat saataisiin ulko-oville näkyviin
- venäläiset kulttuuritallenteet tuotteistettaisiin turistinkestäviksi
Nämä parannukset madaltaisivat vierailukynnystä oleellisesti ilman mitään merkittävää kulttuurillista latistumista. Nykyisellään näkisin, että Pietari on kaupunkina keskivertoa tylsempi matkakohde. Kulttuuritallennepuolelta mainittakoon, että kaappasin mukaani summanmutikassa takuulla laadukkaan Mutant Chronicles -elokuvan, koska paikallista tuotantoa ei ole tekstitetty millään relevantilla länsimaisella kielellä. Tai ainakaan sitä ei myydä missään.
Positiiviselta puolelta mainittakoon seuraavat:
- johdinautot ovat ylivertaista teknologiaa, jonka toivoisi rantautuvan taas Suomeenkin
- ns. etninen ruoka on loistavaa ja edullista - joku voisi aivotuoda pari kaukasuslaista kokkia kotimaahamme
- metro toimii loistavasti siitäkin huolimatta, että kolme kuudesta metroasemasta, joille yritimme, oli hävinnyt johonkin matkaopaslärpäkkeen kartan painatuksen jälkeen
Aika vähäksi siis anti jäi. Tuli oltua turisti. Positiivista on se, että uskallan tunnustaa.
sunnuntai 26. lokakuuta 2008
perjantai 17. lokakuuta 2008
Tunnustakaa yhteinen addiktiomme
Tämä alkaa nyt lipsua aika pahasti pääotsikon ohi, mutta menköön. Halusin nyt kuitenkin vain sanoa, että Facebookin People You May Know -työkalu on kerrassaan terapeuttinen. Olen jo joitakin viikkoja addiktoitunut siihen tunteeseen, joka valtaa mielessäni klikatessani rastia yhä uusien nimi-naamakombinaatioiden kohdalla. Klik - sinäkään et ole ystäväni - klik - etkä sinäkään - klik... aaahh.
Valitettavasti työkalu on sen verran jähmeä, että pajatson tyhjennyttyä kestää pari päivää saada uudet potentiaalisten ystävien listaukset hylättäväksi. Totaalisesti tuohon ulossulkemisen tunteeseen addiktoituneena käyn nyt sitten Facebookissa useita kertoja päivässä tarkistamassa, olenko saanut uusia ehdokkaita vieroksuttaviksi. Tulen kärttyiseksi jos en pääse rastimaan ketään yli, ja kärttyisenä harkitsen jo koko profiilin hävittämistä, nykyisten kaverilistalaisten dumppaamisesta puhumattakaan. Addiktio mikä addiktio. Ilman kaveriehdokasgeneraattoria ei olisi kyllä juuri syytä Facebookia käyttää.
Alussa ystävämoottori heitti ehdolle ilmeisimmät kaverinkaverit, mutta nyt en enää hahmota, mistä ehdokkaat vedetään. Kun he eivät ole kaverinkavereita, ovatko he sitten kaverinkaverinkavereita? Huolestuttavaa on se, että muutaman kerran työkalu on ehdottanut henkilöitä, jotka todella olen joskus kauan sitten tuntenut, mutta joihin en keksi mitään selitysvoimaista yhteyttä Facebookin kautta. Huolestuttavaa sikäli, että etsiessäni paranoideja selityksiä Facebookin taidolle löytää oikeasti tuntemiani ihmisiä saatan sortua omaan numerotaidottomuuteeni. Jos nyt vaikka otetaan kaikki suunnilleen samoihin aikoihin kanssani samssa yliopistossa opiskelleet, millä todennäköisyydellä olen heidän kanssaan moikkausväleissä? Koska ei-kaverien profiileja ei voi nähdä, on vaikea hahmottaa yhteisiä tekijöitä. Samalla en voi olla säikähtämättä, joskin pelkotilani on niin narsistinen, että en kehtaa sitä kirjoittaa.
Seuraavassa numerossa lienee syytä palata blogin juurille ja yrittää analysoida tätä ilmiötä jotenkin. Niin, jotenkin.
Valitettavasti työkalu on sen verran jähmeä, että pajatson tyhjennyttyä kestää pari päivää saada uudet potentiaalisten ystävien listaukset hylättäväksi. Totaalisesti tuohon ulossulkemisen tunteeseen addiktoituneena käyn nyt sitten Facebookissa useita kertoja päivässä tarkistamassa, olenko saanut uusia ehdokkaita vieroksuttaviksi. Tulen kärttyiseksi jos en pääse rastimaan ketään yli, ja kärttyisenä harkitsen jo koko profiilin hävittämistä, nykyisten kaverilistalaisten dumppaamisesta puhumattakaan. Addiktio mikä addiktio. Ilman kaveriehdokasgeneraattoria ei olisi kyllä juuri syytä Facebookia käyttää.
Alussa ystävämoottori heitti ehdolle ilmeisimmät kaverinkaverit, mutta nyt en enää hahmota, mistä ehdokkaat vedetään. Kun he eivät ole kaverinkavereita, ovatko he sitten kaverinkaverinkavereita? Huolestuttavaa on se, että muutaman kerran työkalu on ehdottanut henkilöitä, jotka todella olen joskus kauan sitten tuntenut, mutta joihin en keksi mitään selitysvoimaista yhteyttä Facebookin kautta. Huolestuttavaa sikäli, että etsiessäni paranoideja selityksiä Facebookin taidolle löytää oikeasti tuntemiani ihmisiä saatan sortua omaan numerotaidottomuuteeni. Jos nyt vaikka otetaan kaikki suunnilleen samoihin aikoihin kanssani samssa yliopistossa opiskelleet, millä todennäköisyydellä olen heidän kanssaan moikkausväleissä? Koska ei-kaverien profiileja ei voi nähdä, on vaikea hahmottaa yhteisiä tekijöitä. Samalla en voi olla säikähtämättä, joskin pelkotilani on niin narsistinen, että en kehtaa sitä kirjoittaa.
Seuraavassa numerossa lienee syytä palata blogin juurille ja yrittää analysoida tätä ilmiötä jotenkin. Niin, jotenkin.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Saniteettituotteet vertailussa
Koska pohjimmiltani haluaisin olla jossain määrin tiedostava kuluttaja, voisin kokeilumielessä kantaa korteni kekoon ja tehdä pienen yleishyödyllisen tuotevertailun. Pienen harkinnan ja nettiselailun jälkeen valitsen tuoteryhmäksi WC-paperit.
Vertailuun valittiin kohtuuden nimissä kolme takapuolen pyyhkimiseen suunniteltua tuotetta. Resurssien puutteessa kattava valikoima pyrittiin saamaan niin, että vaihtoehto a) edustaa melko arkista perustuotetta, vaihtoehto b) lapsiperheen kompromissipaperia ja vaihtoehto c) kermakankuille suunnattua kalliinpuoleista erikoisuudentavoittelutuotetta. Valituksi tulivat täten seuraavat saniteettituotteet:
a) Serlan Toilet Keltainen, pakkauskoosta riippuen n. 0,2-0,4 c/arkki lähikaupassani
b) Lotus Luonnonystävän, pakkauskoosta riippuen n. 0,25-0,45 c/arkki lähikaupassani
c) Atena kustannus Selibaattipäiväkirjat Minttu Hapuli, n. 5,5 c/arkki, lähinnä vain erikoisliikkeistä ja vain yhdessä pakkauskoossa
Ensimmäisenä vertailussa siis Serlan Toilet Keltainen. Ensivaikutelma tuotteesta on neutraali. Pakkaus on normaali muovikääre, ja rullat on sijoiteltu sinne varsin väljälti - tästä miinusta, kompaktimpaan pakkaustapaan pitäisi nykyaikana pystyä. Itse tuotteen rakenne on varsin tiivis, eikä turhanpäiväisiin pehmusteluihin ole panostettu. Käytännössä ei ole epäilystäkään siitä, että ohuehko paperi on tarkoitus taittaa vähintään kaksinkerroin ennen käyttöä.
Serla Toilet on pyyhkimiskokemuksena onnistunut. Tunne on sopivan miehekäs raapaisu kuitenkin ilman hiertymäriskiä.
Toisena päivänä yhden miehen testiryhmämme otti kokeiluunsa Lotus luonnonystävän -tuotteen. Pakkauspuolella ero Serlaan ei ole kummoinen, mutta paperin laatu on näppituntumalla havaittavasti paksumpi ja pehmeämpi. Pettymyksen tuottaa kuitenkin se, että lisäpaksuus ei tuota vetolujuutta eikä sitkeyttä. Takapuolituntumalla näissä ominaisuuksissa jäädään jopa ohuemmasta Serlasta jälkeen. Käytännöliisyyspisteet ovat kuitenkin kohtuulliset, mutta lopullisesti tuotteen osakkeet romahduttaa miehekkyyspisteiden putoaminen nollaan paperissa havaitun sydänkuvion takia.
Kolmantena WC-paperina testattiin siis Selibaattipäiväkirjat Minttu Hapuli. Jatkossa lyhennän nimen muotoon Selibaattipäiväkirjat, koska ylipitkän nimen loppuosa kalskahtaa jostain syystä jotenkin kylmältä ja epämiellyttävältä. Toisaalta tulee mieleen, josko markkinointiosastolla on tässä nimeä keksiessä ollut hieman alatyylistä huumoria mukana, sillä tokihan tervekätiselle miehelle WC-paperipakkaus toimii jonkinlaisena selibaattipäiväkirjana. Kyseessä taitaa olla seksistinen tuote?
Ensivaikutelma lupaa erilaisen pyyhkimiskokemuksen. Ekologisuutta korostaa suojaavan pakkausmuovin puute; epäilemättä valmistajan filosofiana on ollut se, että Selibaattipäiväkirjat ei jää ostajalle pitemmäksi aikaa, vaan vedetään nopeasti vessasta alas. Vertailluista tuotteista Selibaattipäiväkirjat on myyntipakkauksena pienin, ja heti kaupan hyllyltä käteen ottaessa huomaa myös, että tuote on kevyttä tavaraa. Kaiken lisäksi paperi on roimassa alennusmyynnissä verrattuna valmistajan nettisivuillan ilmoittamaan suositushintaan. Koska kyseessä on vielä kohtalaisen tuore tuoteuutuus, ei alennusmyynnistä liene kohtuutonta päätellä, että ainakaan mitään Minttu Hapuli -tuoteperhettä ei ole luvassa, vaan Selibaattipäiväkirjat haudataan aikanaan kaikessa hiljaisuudessa hetken hullutuksena.
Koekäytössä Selibaattipäiväkirjat osoittautuu ominaisuuksiltaan epätasaiseksi. Ensimmäinen iloinen yllätys on se, että arkkeihin on painettu tekstiä! Tuntuu ihmeelliseltä, että vasta nyt WC-paperiin on keksitty painaa vessalukemiset mukaan. Kaiken lisäksi joka arkissa on eri teksti, joten luettava ei ihan heti lopu kesken. Istunnon aikana mieleeni tulikin bisnesidea. WC-paperivalmistaja voisi tuottaa miljoonan apinan menetelmällä satunnaista tekstiä ja julistaa kilpailun, jossa rullastaan järkevän lauseen löytävä voittaa hienon palkinnon. Ehkä Atena kustannuksella tällaisia suunnitelmia onkin, mutta itse kilpailua ei ole vielä saatu aloitettua, vaikka tuote on jo markkinoilla?
En tosin tiedä, onko Selibaattipäväkirjoissa eri myyntipakkauksissa eri tekstit, vai onko jokainen pakkaus sisällöltään samanlainen. Ei itse asiassa huvita ottaa selvää, sillä jo muutaman arkin luettua havaitsin, että tekstiin on sattunut mukaan kaikenlaisia arveluttavia karkeuksia, oliko siinä nyt olmeistakin jotain. Selibaattipäiväkirjat tuokin mieleen homeopaattisten takapuolenpyyhkijöiden koulukunnan latinankielisen sanonnan similia similibus deleor, eli suomennettuna samanlainen pyyhkii samanlaista.
Itse pyyhkäisykokemus ei ole erityisen ekstaattinen, vaikka tuotteen soveltuvuutta takapuolen pyyhkimiseen en toki kyseenalaista. Jotenkin toimituksen jälkeen tuntuu kirvelyä - oliko paperi jopa raavaalle miehelle liian karkeaa, vai johtuuko karvastelu siitä tekstistä? Lähetinkin Atena kustannuksen nettisivujen palautelomakkeella kysymyksen, ovatko he varmasti muistaneet käyttää Selibaattipäiväkirjojen painatuksessa anusystävällistä painomustetta, mutta en jostain syystä ole saanut vastausta.
Toisaalta on huomioitava, että arkkien määrä myyntipakkauksessa on huomattavasti pienempi kuin muissa vertailtavissa tuotteissa. Valmistajan ilmoituksen mukaan arkkeja olisi tuotteessa 172, ja ikään kuin vakuudeksi arkit on vielä numeroitu. Koska pöntöllä tuotteen muita painomerkintöjä tavaillessani tulin kuitenkin epäluuloiseksi niiden luotettavuuden suhteen, tulin tarkastaneeksi luvun. Pikatarkistus osoitti, että arkkien lukumäärä on hädin tuskin puolet luvatusta - valmistaja on erehtynyt numeroimaan jokaisesta arkista molemmat puolet! Kiitettävää kierrätysmentaliteettia, mutta koekäytössä tulin siihen tulokseen, että arkki tekee mieli pudottaa käsistään jo ensipyyhkäisyn jälkeen. Tuostakin lyhyestä kosketuksesta tulee jotenkin omituisesti likainen olo, mikä ei tietysti herätä luottamusta puhdistautumistuotteen kohdalla. Kokonaisuudessa onkin tietynlainen huijauksen maku.
Lopuksi: Yhteenvetona todettakoon, että hieman yllättäen kallein tuote (Selibaattipäiväkirjat) osoittautui laadultaan karkeimmaksi. Sitä suositellaankin lähinnä erikoisuuden tavoittelijoille ja masokisteille. Vertailun ykköseksi nostaisin kustannustehokkuuden ja käytännöllisyyden takia Serla Toilet keltaisen. Joka tapauksessa on todettava, että näin aktiivista kuluttajuutta osoitettuani tunnen itseni nyt piirun verran paremmaksi ihmiseksi.
Vertailuun valittiin kohtuuden nimissä kolme takapuolen pyyhkimiseen suunniteltua tuotetta. Resurssien puutteessa kattava valikoima pyrittiin saamaan niin, että vaihtoehto a) edustaa melko arkista perustuotetta, vaihtoehto b) lapsiperheen kompromissipaperia ja vaihtoehto c) kermakankuille suunnattua kalliinpuoleista erikoisuudentavoittelutuotetta. Valituksi tulivat täten seuraavat saniteettituotteet:
a) Serlan Toilet Keltainen, pakkauskoosta riippuen n. 0,2-0,4 c/arkki lähikaupassani
b) Lotus Luonnonystävän, pakkauskoosta riippuen n. 0,25-0,45 c/arkki lähikaupassani
c) Atena kustannus Selibaattipäiväkirjat Minttu Hapuli, n. 5,5 c/arkki, lähinnä vain erikoisliikkeistä ja vain yhdessä pakkauskoossa
Ensimmäisenä vertailussa siis Serlan Toilet Keltainen. Ensivaikutelma tuotteesta on neutraali. Pakkaus on normaali muovikääre, ja rullat on sijoiteltu sinne varsin väljälti - tästä miinusta, kompaktimpaan pakkaustapaan pitäisi nykyaikana pystyä. Itse tuotteen rakenne on varsin tiivis, eikä turhanpäiväisiin pehmusteluihin ole panostettu. Käytännössä ei ole epäilystäkään siitä, että ohuehko paperi on tarkoitus taittaa vähintään kaksinkerroin ennen käyttöä.
Serla Toilet on pyyhkimiskokemuksena onnistunut. Tunne on sopivan miehekäs raapaisu kuitenkin ilman hiertymäriskiä.
Toisena päivänä yhden miehen testiryhmämme otti kokeiluunsa Lotus luonnonystävän -tuotteen. Pakkauspuolella ero Serlaan ei ole kummoinen, mutta paperin laatu on näppituntumalla havaittavasti paksumpi ja pehmeämpi. Pettymyksen tuottaa kuitenkin se, että lisäpaksuus ei tuota vetolujuutta eikä sitkeyttä. Takapuolituntumalla näissä ominaisuuksissa jäädään jopa ohuemmasta Serlasta jälkeen. Käytännöliisyyspisteet ovat kuitenkin kohtuulliset, mutta lopullisesti tuotteen osakkeet romahduttaa miehekkyyspisteiden putoaminen nollaan paperissa havaitun sydänkuvion takia.
Kolmantena WC-paperina testattiin siis Selibaattipäiväkirjat Minttu Hapuli. Jatkossa lyhennän nimen muotoon Selibaattipäiväkirjat, koska ylipitkän nimen loppuosa kalskahtaa jostain syystä jotenkin kylmältä ja epämiellyttävältä. Toisaalta tulee mieleen, josko markkinointiosastolla on tässä nimeä keksiessä ollut hieman alatyylistä huumoria mukana, sillä tokihan tervekätiselle miehelle WC-paperipakkaus toimii jonkinlaisena selibaattipäiväkirjana. Kyseessä taitaa olla seksistinen tuote?
Ensivaikutelma lupaa erilaisen pyyhkimiskokemuksen. Ekologisuutta korostaa suojaavan pakkausmuovin puute; epäilemättä valmistajan filosofiana on ollut se, että Selibaattipäiväkirjat ei jää ostajalle pitemmäksi aikaa, vaan vedetään nopeasti vessasta alas. Vertailluista tuotteista Selibaattipäiväkirjat on myyntipakkauksena pienin, ja heti kaupan hyllyltä käteen ottaessa huomaa myös, että tuote on kevyttä tavaraa. Kaiken lisäksi paperi on roimassa alennusmyynnissä verrattuna valmistajan nettisivuillan ilmoittamaan suositushintaan. Koska kyseessä on vielä kohtalaisen tuore tuoteuutuus, ei alennusmyynnistä liene kohtuutonta päätellä, että ainakaan mitään Minttu Hapuli -tuoteperhettä ei ole luvassa, vaan Selibaattipäiväkirjat haudataan aikanaan kaikessa hiljaisuudessa hetken hullutuksena.
Koekäytössä Selibaattipäiväkirjat osoittautuu ominaisuuksiltaan epätasaiseksi. Ensimmäinen iloinen yllätys on se, että arkkeihin on painettu tekstiä! Tuntuu ihmeelliseltä, että vasta nyt WC-paperiin on keksitty painaa vessalukemiset mukaan. Kaiken lisäksi joka arkissa on eri teksti, joten luettava ei ihan heti lopu kesken. Istunnon aikana mieleeni tulikin bisnesidea. WC-paperivalmistaja voisi tuottaa miljoonan apinan menetelmällä satunnaista tekstiä ja julistaa kilpailun, jossa rullastaan järkevän lauseen löytävä voittaa hienon palkinnon. Ehkä Atena kustannuksella tällaisia suunnitelmia onkin, mutta itse kilpailua ei ole vielä saatu aloitettua, vaikka tuote on jo markkinoilla?
En tosin tiedä, onko Selibaattipäväkirjoissa eri myyntipakkauksissa eri tekstit, vai onko jokainen pakkaus sisällöltään samanlainen. Ei itse asiassa huvita ottaa selvää, sillä jo muutaman arkin luettua havaitsin, että tekstiin on sattunut mukaan kaikenlaisia arveluttavia karkeuksia, oliko siinä nyt olmeistakin jotain. Selibaattipäiväkirjat tuokin mieleen homeopaattisten takapuolenpyyhkijöiden koulukunnan latinankielisen sanonnan similia similibus deleor, eli suomennettuna samanlainen pyyhkii samanlaista.
Itse pyyhkäisykokemus ei ole erityisen ekstaattinen, vaikka tuotteen soveltuvuutta takapuolen pyyhkimiseen en toki kyseenalaista. Jotenkin toimituksen jälkeen tuntuu kirvelyä - oliko paperi jopa raavaalle miehelle liian karkeaa, vai johtuuko karvastelu siitä tekstistä? Lähetinkin Atena kustannuksen nettisivujen palautelomakkeella kysymyksen, ovatko he varmasti muistaneet käyttää Selibaattipäiväkirjojen painatuksessa anusystävällistä painomustetta, mutta en jostain syystä ole saanut vastausta.
Toisaalta on huomioitava, että arkkien määrä myyntipakkauksessa on huomattavasti pienempi kuin muissa vertailtavissa tuotteissa. Valmistajan ilmoituksen mukaan arkkeja olisi tuotteessa 172, ja ikään kuin vakuudeksi arkit on vielä numeroitu. Koska pöntöllä tuotteen muita painomerkintöjä tavaillessani tulin kuitenkin epäluuloiseksi niiden luotettavuuden suhteen, tulin tarkastaneeksi luvun. Pikatarkistus osoitti, että arkkien lukumäärä on hädin tuskin puolet luvatusta - valmistaja on erehtynyt numeroimaan jokaisesta arkista molemmat puolet! Kiitettävää kierrätysmentaliteettia, mutta koekäytössä tulin siihen tulokseen, että arkki tekee mieli pudottaa käsistään jo ensipyyhkäisyn jälkeen. Tuostakin lyhyestä kosketuksesta tulee jotenkin omituisesti likainen olo, mikä ei tietysti herätä luottamusta puhdistautumistuotteen kohdalla. Kokonaisuudessa onkin tietynlainen huijauksen maku.
Lopuksi: Yhteenvetona todettakoon, että hieman yllättäen kallein tuote (Selibaattipäiväkirjat) osoittautui laadultaan karkeimmaksi. Sitä suositellaankin lähinnä erikoisuuden tavoittelijoille ja masokisteille. Vertailun ykköseksi nostaisin kustannustehokkuuden ja käytännöllisyyden takia Serla Toilet keltaisen. Joka tapauksessa on todettava, että näin aktiivista kuluttajuutta osoitettuani tunnen itseni nyt piirun verran paremmaksi ihmiseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)