maanantai 19. tammikuuta 2009

Loukkaantumisen taito

Sen ainoan kerran kun Dostojevskia yritin, juutuin Karamazovin veljeksissä jo alkusivuilla kohtaan, jossa väitetään ihmisen itse keksivän loukkauksen; loukkaantuminen on reaktio, joka palvelee loukkaantujaa itseään.

Siitä asti tämä ajatus on vaivannut minua silloin tällöin, joskaan koskaan se ei tule mieleeni loukkaantuessani. Ensiajatuksella Dostojevski tuntuu olevan oikeassa. Tyypillisesti ihmiset loukkaantuvat esimerkiksi tilanteessa, jossa he ovat täydellisen ja nolostuttavan väärässä. Erehtymisen aavistuksen hiipiessä takaraivoon osa ihmisistä reagoi loukkaantuneen aggressiivisesti puolustaen omaa kantaansa entistä raivokkaammin ja samalla hölmömmin. Erityisen tavallista tämä on internetissä ja on läheistä sukua katkeruuden kanssa. Allekirjoittaneelle tällaista on sattunut mm. ajatusleikin paljastettua tiedostomattoman sukupuolistereotypiani.

Kirjoitan tätä kuitenkin käsitelläkseni huomattavasti hankalampaa ja itselläni lähes yhtä yleistä loukkaantumisen aihetta. Mielipahan ja loukkaantumisen välimaastoon ajaudun tilanteissa, joissa huomaan jollain tavalla toverillisuutta ilmaisseen ihmisen jättävän minut huomiotta. En loukkaannu satunnaisten tuttavien kaikkoamisesta, vaan vasta silloin, kun koen tulleeni ylenkatsotuksi vastoin vastapuolen ilmaisemaa aikomusta.

Miten minua palvelee loukkaantuminen tilanteessa, jossa tuntemani henkilö ilmoittaa pitävänsä yhteyttä ja jättää kuitenkin minut huomiotta? Saanko tilanteesta nautintoa, hyödynnänkö sitä jotenkin? En mielestäni. Koska kuitenkin uskon Dostojevskia, päädyin hämmästyttävän pitkän mietinnän jälkeen siihen tulokseen, että kyseessä on ihan samanlainen defenssi kuin ensimmäisessä esimerkissäni. Kun ensimmäisessä esimerkissäni loukkaantuminen peittää häpeää asiakysymyksessä erehtymisestä, tässä tapauksessa loukkaantuminen peittää häpeää sosiaalisen älyn kömmähdyksestä. Ei ole merkitystä sillä, olenko erehtynyt luulemaan "soitellaan"-satunnaistuttavuutta oikeaksi toveriksi vai onko hän vain jättänyt vastaamatta viestiini kuolleen mummonsa aiheuttaman ahdistuksen takia. Kummassakin tapauksessa arvioin erehtyneeni toveruuden luonteesta, ja välttyäkseni nolostelemasta erehdystäni ajaudunkin loukkaantumiseen.

"Anger is better than despair" sanoi jo terminaattorikin, joten sinänsä loukkaantuminen ei ole paha asia. Kuitenkin huonoa on se, että tämäntyyppisten kokemusten toistuessa ne saattavat vähitellen johtaa siihen päätelmään, että on jotenkin noloa pitää aktiivisesti yhteyttä tovereihin, joiden lojaalisuuteen ei täysin satavarmasti luota. Se ei ole toivottava johtopäätös. Oikea toimintatapa on tietysti olla pitämättä yhteyttä yhtään kehenkään, saatanan perkeleen vittu.

3 kommenttia:

Lord B. kirjoitti...

Juuri tämänkaltaiset merkinnät ovat niitä, joiden vuoksi kiroan joka kerta syvään huomatessani sinun lopettaneen jälleen bloggauksen.

Itselläni on ollut sikäli onnea, että ihmiset, jotka ovat käyttäneet sanaa "soitellaan", ovat olleet myös niitä, joiden olen toivonut käyttäneen kyseistä sanaa vain tyhjänä etikettimaneerina. Itseasiassa väittäisin kyseessä olevan samanlainen valhe, kun toinen toteaa epämääräisen romanssiyritelmän jälkeen, että ollaan vaan kavereita. Sehän tunnetusti tarkoittaa sitä, että voidaan korkeintaan tervehtiä, jos sattumalta satutaan vielä joskus näkemään ohimennen kadulla.

Eufemia kirjoitti...

Uljas lopetus. Ja jännä ajatus tuo kakkostyypin loukkaantumisen (mielleyhtymä diabetekseen syntyi vasta kun olin jo alkanut kirjoittaa sanaa "kakkostyypin", ja nyt aloin pohtia pidänkö loukkaantumista sairautena) tulkitseminen nolostelun välttelyksi. Kieltämättä on mutkikkaalla tavalla hävettävän tuntuista huomata, että "luulin tuon ihmisen pitävän minusta enemmän kuin hän näemmä oikeasti pitää".

Bore, olen pari kertaa parisuhteen loputtua sanonut "ollaan ystäviä", joskin ilman sanaa "vaan" ja hieman kysyvämmässä muodossa. On apeaa huomata, että kun tuollaisen esittää vilpittömästi, ja erokin on ollut täysin yksimielinen, toinen kuitenkin lipeää kadoksiin. Juuri tämä minua vieroksuttaa norminmukaisissa parisuhteissa: minkä arvoinen on ihmissuhde, jossa toinen muuttuu välittömästi merkityksettömäksi kun suhteen käytännöt eivät ole enää samat kuin ennen? Mrh.

unienvanki kirjoitti...

Muotoilin tähän vielä vastinetta kommentteihinne useampaankin otteeseen, mutta totesin sen ylivoimaiseksi. Mielenkiintoista.