Docpoint 2009: Nunnia, nunnia!

Kiitettävän paljon absurdismia ja ohjaajavieraita. Kiinnostavimmat tuotokset kiinnostavuusjärjestyksessä (ei paremmuusjärjestyksessä):

Yksin Jumala. Otetaan korskea kartano keskellä Espoon maalaisinta kaupunginosaa. Lisätään uutukaiset kodinkoneet, puutarhatraktorit ja Alvar Aallon suunnitelemat huonekalut. Kukahan täällä majailee? No tietysti kartanollinen karmeliittanunnia köyhyyslupauksiaan kerraten. Ällistyttävää ja katolisten imagoon sopivaa, mutta vielä kiinnostavampaa olisi, jos nunnat lahjoittaisivat miljoonakartanonsa, ostaisivat velkarahalla kerrostalokolmion jakomäkeläisestä betonubunkkerista ja kokeilisivat tuota köyhyysjuttua tosissaan.

Minulla on nunnia kohtaan tiettyjä ennakkoluuloja, mutta koska kuitenkin tiedostan tietämättömyyteni, menin mielenkiinnolla katsomaan. Keskeisin ennakkoluuloni on se, johon voi tutustua vaikkapa elokuvassa Suor Emanuelle. Tältä elokuvalta odotin oikaisua lähinnä siihen toiseen ennakkoluulooni, eli siihen, että nunnat itse asiassa pakenevat luostariin vastuuta. Kun katsoo, millaisessa yltäkylläisyydessä nunnat tässä elokuvassa kuvataan, tämä olettamus tuntuu tulevan heti todistetuksi ainakin materiaalisella tasolla. Ei tuota elintasoa rukoilemalla rahoiteta, vaan almujen (Vatikaani?) varassa oletettavasti mennään.

Vastuun pakoilemisessa on tietysti henkinenkin puoli. Eräs luostarin vieraista kysyi nunnilta, eikö ole iso uhraus katkaista siteensä sukulaisiin ja ystäviin. Nunnat vastasivat, että luostarielämä tekee noista siteistä vain vahvemmat. En toki epäile, etteikö tämä nunnien mielissä voisi olla tottakin.

Valitettavasti dokumentti käsitteli nunnien motiiveja aika vähän. Tämän luostarillisen päätehtäväksi ilmoitettiin rukoileminen Suomen puolesta. Nunnien mukaan he ovat saaneet jumalaltaan selvän osoituksen siitä, että heidän halutaan alkavan karmeliitoiksi. Omaksi kuvakseen, niinhän se oli, mutta onko narsismi tosiaan niin määrääva luonteenpiirre, että se kannatti yhdennäköisyyden vuoksi kopioida?

Oli miten oli, en minä tietysti voi osoittaa, että luostarointi ja rukoileminen olisi kokonaisuudessaan jotenkin hyödytön elämäntapa. Ja voivathan nuo nunnat ihan oikeasti uskoa olevansa oikealla asialla. Maailmallisessa elämässäkin on monia töitä, joiden hyödyllisyyden ihmiskunnalle voi helposti kyseenalaistaa; mietin itse tätä joskus, kun työttömänä harkistin autotehdasta työpaikkana. Yhteenvetona siis todettakoon, että jos kerran rikolliset laitetaan vankilaan ja sairaat sairaalaan, niin miksi ei sitten nunnia luostariin. Varmaan sävystäni voisi päätellä, että dokumentista jäi hapan maku, mutta ei se niin ole; petyin vain, kun ohjaaja keskittyi seremonioihin, ja asiaa saati sitten vastauksia tarjoiltiin aika vähän. Ei tämä dokumentti kuitenkaan millään tapaa vähennä sitä käsitystäni, että armoton jumalanpalveleminen luostarissa on vain tapa sysätä syrjään maalliset vastuut keksimällä itselle uusi tarkoitus, jonka kuitenkin voi aika helposti täyttää.

Necrobusiness oli elämää absurdimpaa. Dokumentti kuvaa puolalaisten hautaustoimistojen arkea. Eli sitä, miten hautaustoimistot lahjovat ensiapuhenkilöstöä asiakkaita saadakseen ja kuolemantohtorit ohjaavat surevat omaiset sponsoritoimistonsa hoiviin. Elokuvassa nähdään myös hautaustoimistojen omistajia maksamassa palkkamurhaajille naapuritoimiston omistajan teilaamisesta ja pelkäämässä karmeinta kostoa; kilpailija ottaa nirrin pois ja päälle päätteeksi hoitaa vielä arkun hautaan asti. Nettioloissa saisi helposti aikaan ansiottoman keskustelun siitä, johtuuko puolalaisten tilanne vapaista hautausmarkkinoista vai valtion maksamasta avokätisestä ruumistuesta, joka tekee hautajaisista suureellisia ja arkkubisneksestä arvokasta. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin miettiä, onko tämä hauskaa vai ei.

Virginity taas kuvaa venäläisten nuorten naisten unelmia, ja läsnä ovat samat elementit kuin Suomessakin: julkisuus, raha, tähteys. Kolmesta tytöstä yksi kauppaa neitsyytensä rahasta, toinen hyödyntää sitä tosi-tv:ssä ja kolmas omalla epämääräisellä tiellään uudeksi Madonnaksi. Jälkimmäinen päätyy strippariksi, mikä on oikeastaan yllättävän hyvin. Kaksi muuta päätyvät itkuisiksi ja omanarvontuntonsa menettäneiksi. Venäjällä ei kai tunneta onnellisia loppuja. Ihmissusissa varmaan joku osaisi selittää, miksi näillä tytöillä menee paremmin kuin venäläisillä miehillä.

Japan - A Story of Love and Hate herätti aluksi epäilyksiä aitoudesta henkilögallerian... no, kummallisuuden takia. Pääasiassa englanniksi puhutussa dokumentissa on mm. kohtaus, jossa ohjaaja vierailee japanilaisessa perheessä, ja vie isännälle lahjaksi Viagraa. Jälkeenpäin ajatellen tämä dokumentti on hyvin linjassa sen kanssa, miten japanilaiset englantinsa oppivat. Laadukas dokumentti.

Aileen Wuornos: Itse asiassa kohtuullisen merkittävä teos, vaikka itse en pidäkään näitä sarjamurhaajakuvauksia kovin hyödyllisinä yhteiskunnalle. Aileen Wuornosin tv-shop -asianajaja joutumassa pidätetyksi törttöiltyään pilvipäissään matkalla vankilaan tapaamaan asiakastaan on kuitenkin jo aika merkittävä kannanotto kuolemantuomiokysymykseen.

Fetishes: Ihan hauska, mutta kovin pinnallinen katsaus pervoklubin arkeen ja dominoiden ja heidän asiakkaidensa elämään. Erityisen mielenkiintoisia olivat ihmistuhkakuppi (en olisi uskonut, että näitä oikeasti on olemassa) ja tyyppi, joka pää vessanpöntössä selittää nauttivansa dominan tottelemisesta siksi, että hänellä on itsellään väkivaltaisia fantasioita (mass mayhem and genocide, you know). Ohjaaja olisi kuitenkin voinut ottaa mukaan edes jonkun ulkopuolisen ihmistieteiden asiantuntijan. Mieleen jäivät ainakin kommentit dominoiden yleisestä biseksuaalisuudesta ja siitä, että jos ei pidä miehistä, ei hommassa pärjää viittäkään minuuttia. Ohjaajalta oli tavallaan ryhdikäs ratkaisu olla suostumatta omaan sessioon, mutta itse olisin kyllä mennyt. Lisäksi totuus on dokumenttia perverssimpää, sillä tässä kuitenkin oltiin kaikkiaan aika sisäsiistejä.

Biutiful Cauntri. Ärsyttävä aktivisti uskoo ratkaisevansa Napolin jätekriisin suu vaahdossa huutamalla. Italialaiset ovat parhaimmillaan surkuhupaisasti epäonnistuessaan, mutta tässä dokumentissa ainoa hauskuus on jätemafian tapa merkata sovitut kaatopaikkatiet. Dumppauspaikan kyltissä lukee "suuhoitoja 40-60 -vuotiaille miehille".