Huomasin ilokseni ja järkytyksekseni, että arkistossa on keskiviikkona Le Grand Bleu. En ole ihan varma, onko se mielestäni niin tavattoman merkittävä elokuva laatunsa, vai henkilökohtaisen merkityksensä takia. Oli miten oli, vaikka muistikuvani lapsuudestani pettäisivätkin, olen melko vakuuttunut, että isolta kankaalta nähtynä tuo ehkä hieman paatoksellinen elokuva on vähintäänkin komea.
Itse asiassa mietin, kannataako lapsuusmuistojaan aina verestää. Elokuvan loppu on vaikuttavimpia, mitä muistan, mutta menettääkö elokuva myyttisen hohtonsa, jos sen katsoo nyt aikuisena. Elokuvaa kantaa vapaasukeltajien mystiikka, yhteys ja kaipaus meren syvyyteen. Ei ole sattumaa, että se vetosi aikanaan tavattomasti koulukiusattuun kurjaan, joka pääasiassa haaveili meduusan elämästä.
Silläkin uhalla, että pilaan yhden kauneimmista lapsuusmuistoistani, aion mennä tuon katsomaan. Siitä tulee hyvin mielenkiintoista, sillä epäilys on jo hiipinyt takaraivoon; entä jos elokuva paljastaakin vain muistikuvan lapsekkuuden?
Tässä päätyy kuitenkin miettimään asiaa laajemminkin. Aina kesän lähestyessä alan miettiä matkustamista Marseilleen. Vain ja ainoastaan Monte-Criston kreivin takia. Monte-Cristo oli ensimmäinen aikuisten kirja, jonka luin. Toisestakin lukukerrasta on pian viisitoista vuotta, mutta silti Edmond Dantes'n jalanjäljet vetävät puoleensa. Jos päättäisin lopultakin Marseilleen lähteä, uskaltaisinko lukea Monte-Cristoa ennen matkaa?
Olen jo aiemmin pilannut yhden tärkeän muiston. Se oli lapsuuden kirjastovisiittieni suurin löydös, 5-osainen nuorten avaruuscifikirjasarja. Luin sen silloin kahdesti, mutta kaivaessani sen toistakymmentä vuotta myöhemmin divarista, erehdyin luulemaan sen säilyttäneen hohtonsa, ja petyin niin tolkuttomasti, että suutuspäissäni heitin kirjan anteeksiantamattomasti roskiin. Olisiko parempi säästää edes joitakin lapsuudenmuistoja ihan vain fiilistelytarkoituksiin?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti