Viestinnästä

Olen usein yrittänyt muotoilla ytimekkäästi mutta kattavasti sitä, mikä hymiöistä tekee niin perkeleellisiä. En ole onnistunut, koska lopultakin irviöillä lienee käyttötarkoituksia yhtä lukuisia kuin muotojakin. Liian usein tietysti yleistän kaikki naamakkeet pelkäksi omille vitseille nauramiseksi tai epävarmuutta peitteleviksi hermostuneiksi hörähdyksiksi. Ovathan nämä käyttötarkoitukset toki ilmeisimmät, mutta tietysti hentomielinen voi nähdä irviöiden taustalla myös primitiivisen tavan osoittaa hyviä aikeita (vrt. esim avoimella kämmenellä tervehtiminen).

Näiden selitelmien otteesta hymiöt kuitenkin lipsahtelevat, kuten limaiset asiat yleensäkin. Pidän kuitenkin kiinni siitä, että hymiöiden käyttäminen rahvaanomaistaa kirjoitetun kielen. En halua maalailla visioita siitä, miten tulevaisuudessa ihmisten lukutaito on rapautunut nyanssien ymmärryksen osalta luolamiestasolle, jossa ihmiset ymmärtävät kielen sävyjä vain, jos niitä painotetaan jalan polkemisella, hampaiden näyttämisellä ja äänekkäillä karjaisulla. Mutta miksipä maalaamatta jättämien tosiasioita muuttaisi, sillä tähän suuntaan olemme jo menossa.

Näiden karmeiden suurten seuraamusten valtavirtojen lisäksi hymiöillä on toki myös sellaisia pieniä mutta kivuliaita seuraamuspuroja, joiden patoutuminen harmittaa kenties noita laajuudessaan vääjäämättömiltä tuntuvia kehityskulkuja enemmän. Hymiöt ovat hävittämässä kirjoitetusta kielestä pokerinaaman. Hymytön sarkasmi on uhanalaisessa tilassa, ja samoin armoitettu tiivistämisen taito, jota myös kiteyttämiseksi kutsutaan. Pelkään pahoin oivaltavien kiteytymien vaihtuvan arkipäiväisiin ilmaisuihin, joihin lisätään selitysosaksi hymiönhärpäke ilmaisutaidon puutteita paikkaamaan.

Kaiken tämän pitkällisen hymiöidenhaukkumisen lopuksi pääsenkin sitten itse asiaan eli siihen, miten tietoiseksi olen tullut niistä seikoista, joihin omassa viestinnässäni toistuvasti petyn, ja missä määrin nämä kenties liittyvät hymiövihaani. Ärsyynnyn tavastani hörähdellä hermostuneena, ja olen tyytymätön tapaani selostaa asioita monisanaisesti lörpötellen.

Aika monet elämää käsittelevät kirjoitukseni päätyvät päätelmään päänsä kiinni pitämisen autuudesta.

Ideologinen kuilu

Kuten edellisestä kirjoituksesta (ja naurettavat mittasuhteet saavasta Soininvaara-fanituksestani) ilmenee, koen ideologisen kotini olevan vihreissä. Kuitenkin minun on hyvin vaikea sitoutua Vihreään liittoon, ja katsonkin usein, että sitoutumisen edellytys olisi osallistuminen. Jos pyrkisin vaikuttamaan puolueen tulevaan linjaan, voisin kenties hyväksyä sen linjan nykyiset epäkohdat. Tätä asiaa olisi syytä tutkiskella enemmänkin, mutta pakkaamisen välttämiseksi aloitan tämän nyt hyvin pinnallisella tarkastelulla.

Eli mikä vihreiden linjauksissa eniten korpeaa, johdatusta poliittiseen monologiin. Osa 1, energiapolitiikka.

1. Anti-aluepoliittiset energialinjaukset. Vihreä liitto ei jostain syystä sitoudu kummoisellakaan painoarvolla edistämään maalämmön edistämistä. Epäilen syyksi sitä, että maalämmön edistäminen voisi lähinnä tarkoittaa maaseudun sähkölämmittäjien lämmitysmuodon vaihtamisen suoraa rahallista tukea. Epäilen anti-aluepoliittista piiloagendaa. Käsitykseni kenties falsifioituu nyt kun maalämpö on leviämässä kerrostaloihinkin.

2. Erikoiset priorisoinnit energiapolitiikassa. Viittaan lähinnä tuulivoiman nostamiseen vihreyden statussymboliksi. Minun on vaikea uskoa, että tuulivoiman jalustalle nostaminen (muiden ei-fossiilisten energialähteiden kustannuksella) olisi kovin hyvää ja vihreää energiapolitiikkaa. Hyvää teollisuuspolitiikkaa se toki voi olla.

3. Falskit ydin- ja vesivoimalinjaukset. Viitteeksi lainaus puheenjohtajan kirjoituksesta. "Vuotoksen energiapoliittista mitättömyyttä kuvaa se, että saman verran sähköä saadaan yhdestä tuulipuistosta ja moninkertainen määrä vaihtamalla hehkulampuista energiansäästölamppuihin.". Vesivoimaa ei koskaan voi arvioida sen nimellistehon kautta, koska sillä on merkitystä nimenomaan säätötehona. Toinen hyvä esimerkki on ydinjätteellä argumentointi. Mitä todellista merkitystä ydinjätteen lisätuotannolla on, kun nykyisetkin säteilevät joka tapauksessa vuosituhansia? Tällainen hönöily pitäisi kitkeä kerrassaan ainakin puoluejohdon puheista. Itse asioista voi olla erimielisyyttäkin, paitsi sikäli, että Ounasjoki pitäisi kyllä joka tapauksessa rakentaa. Säännösteltyyn Kemijokeen laskevana virtana sen virkistys- ja ympäristöarvot ovat entuudestaan vähäiset.

4. Vihreiden matala profiili biopolttoainekysymyksessä. Tämä lienee ilmeistä.

5. Jätteiden poltto ja mädätys biokaasuksi. On ympäristörikos, että pääkaupunkiseudulla poltetaan hiiltä ja kompostoidaan biojätettä.


Muutamia hajanaisia ajatuksia voisi tähän vielä ottaa:
- jos tomaatteja alettaisiin viljellä talvisin ydinvoimalan lauhdelämmössä, ostaisin niitä heti
- on silkkaa vastuutonta saamattomuutta, että ilmalämpöpumppujen myyjille ja asentajille ei ole polkaistu käyntiin mitään lupajärjestelmää
- olisi syytä käydä vakavaa arvokeskustelua siitä, miten yksityisautoilijan henkilökohtainen turvallisuus suhtautuu yleiseen hyvinvointiin (esim. ajovalopakon energiankulutus, autojen massan nousu turvaratkaisujen takia)

Kun näitä oikein listaamaan alkaa, tämä alkaa heti näyttää tosi pahalta. Ehkä meikäläisille pitäisi perustaa jokin alajärjestö vähän samaan tapaan kuin VINO (Vihreät nuoret ja opiskelijat). Se voisi olla vaikkapa Vihreät Insinöörit Sekä Vajavaisesti Asiantuntevat, VISVA.

Minun on vaikea uskoa, että lohkaisin noinkin huonon akronyymivitsin. Mihinpä sitä ei aikaa käyttäisi pakkaamista vältelläkseen.

Polveilevaa jaarittelua luontosuhteesta

Muuttoon valmistautuessani purin ensi töikseni sänkyni, koska oletin tarvitsevani vähintäänkin rälläkkää ja lekaa muhjuisten halpishuonekaluruuvien katkomiseen. Homma sujuikin hyvin ja vei vain puolisen tuntia, joten nyt makoilen toista yötä pelkällä patjalla. Huomaan nauttivani lievästä asketismista, joskin tiedän tunteen olevan ohimenevä.

Pitäisi yrittää telttailla useammin - retkipatjalla saa tämän tämän efektin toimimaan toden teolla - mutta tuntuu että olen onnistunut antisiedättämään itseni villin metsäympäristön allergeeneilta, ja tosiasiallisesti en ole retkeillyt tahi erästellyt vakavammin yli kymmeneen vuoteen. Kestän nykyään metsiä vielä heikommin kuin ennen. Se on kai aika huonosti. Armeijassa sain aina metsäleireillä toisena iltana VP:tä ja passituksen kasarmille, kun vaivauduin vain vastaanotolle. Nykyään sama tapahtuisi varmaan jo ensimmäisenä iltana. Eräänä tällaisena kertana muistan erään suorasanaisen jääkärin todenneen kasarmipassituksen oikeaksi, koska "onhan se paha lomillekin lähteä, kun naama on norsun vitulla". Sympatiansa oli hieman vaikeasti vastaanotettavaa.

Kuitenkin muutamat metsäkokemukset ovat harvinaisen voimakkaita elämyksiä:
- riekon soitimeen herääminen huhtikuisena yönä hangella nukkuen
- syysusvaisella metsälammella melominen
- yllättävä lumimyräkkä lokakuisessa metsässä; pyry joka pakottaa kesävaatteisen nuotiolle

Minut on kasvatettu niin, että metsä on hyödykkeiden (materiaalisten ja im-sellaisten) lähde, jota tulee hyödyllisyytensä vuoksi kunnioittaa. Tai ainakin näin sen olen käsittänyt. Kuitenkin nuo vahvimmat mainitsemani muistot ovat henkistä laatua. Muistan toki maalaismaisesta lapsuudestani ensimmäiset lintuni ja jänikseni, suurimmat kalani ja jopa parhaat hilla-apajani, mutta edes aika ei ole nostanut tällaisia materiaalisia iloja muistoista merkittävimpiin.

Olen aina ymmärtänyt käsitteet luonto ja ympäristö niin, että luonto on se joka käsittää kaiken ihmisen mukaan lukien, ja ympäristö on se joka käsittää kaiken muun paitsi ihmisen. Näin ollen ympäristöä ja ympäristöjä voi suojella, mutta luonnon suojeleminen on mieletöntä, koska se suojelukin on teko, joka muokkaa luontoa. Oletan joidenkin (humanistien) ymmärtävän nämä käsitteet täsmälleen toisin päin, koska (humanistit) ovat joskus syyttäneet käsitteiden sotkemisesta, mutta kuittaan mokomat haihattelut kristilliseksi hapatukseksi, jossa ihminen nostetaan luonnon yläpuolelle. Olen aina ollut siinä käsityksessä, että ympäristöjä tulee museoida osin samalla tavalla kuin rakennuksia ja esineitäkin; siksi koska haluamme museoida ne. Ei meillä ole mitään korkeampaa velvoitetta varjella ympäristöä sellaisena kuin se on, mutta sen verran luotan ihmiskunnan vastuullisuuteen, että olen varma meidän haluavan (kokonaisuutena) rakentaa ympäristöstämme sellaisen, että siinä on sovelias määrä alueita, joissa ihmisen vaikutus on rajoitettu. Ei meillä ole velvollisuutta vallita maata ja sen pikkueläimiä, mutta koska meillä on kyky, päätös vallitsemistavasta tehdään joko hallitusti tai hallitsemattomasti. Uskoakseni tulevaisuutemme on parempi, kun ote on aktiivinen; nykyisellään vihreä toiminta saa liian usein kaikenvastustamisen leiman, vaikka suojeleminen on osa tulevan elinympäristömme rakentamista.

Ihmiskunnalle tuntuu olevan vaikea myöntää, että käytimmepä ympäristöämme hyväksi sitten eksploitatiivisesti luonnonvaroja ryöstäen tai koskemattomia alueita museoiden, pohjimmiltaan toimimme molemmissa tapauksissa omia etujamme maksimoiden (perspektiiviä kenties vaihdellen). Naurettavimmillaan tämä näkyy virkistyskalastus- ja -metsästysaiheisissa mielipidekirjotuksissa, jossa selitetään harrastuksen motiiveiksi liikunnan ja raittiin ilman saamista sekä luontoelämyksiä. Itse näen tämän kuitenkin niin, että jos pyyntivälineiden kanssa liikkeelle lähtee, pääasia on saaliin saaminen; tämän myöntäminen olkoon minimitavoite luontosuhteen rehellisyydessä. Mikäli siinä sivussa muita elämyksiä tulee, se on toki bonusta, mutta nämä bonukset voisi saavuttaa paljon vähemmälläkin risukoissa viuhtomisella ja vahingoilla, jos olisi niistä _oikeasti_ kiinnostunut. Tai jos pääasia on kaljan juominen ja paukuttelu (kuten usein on, epäilijä käyköön hanhikojuilla kuukauden päästä), pitää sekin pystyä myöntämään.

Kuten todettua, asia ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen henkilökohtaisesti ajankohtainen metsäilyn rajoituttua lähinnä päiväseltään tehtäviin marjareissuihin. Toivon kuitenkin kovin, että en ikinä kaupunkilaistu niin pahasti, että alkaisin nostaa nuo abstraktit erämaaelämykset jotenkin lähtökohtaisesti metsien materiaalisia hyödykkeitä arvokkaammiksi, sillä hyödyke se on immateriaalinenkin hyödyke. Arvostukset syntykööt kokemusten kautta. Kuitenkin vuodesta toiseen tunnun valitsevan mieluummin metsästä haaveilun kaupungissa kuin metsässä syyhystä ja turvotuksesta kärsimisen. Tai kenties taustalla on kuitenkin turhamaisuutta siitä, että jokaisen reissun jälkeen pitää kuitenkin palata ihmisten ilmoille naama norsun vitulla. Aivan sama, kokemus kuin kokemus.

Yritettäköön kiteyttää: En näe mitään puolusteltavaa siinä, että yhdeksän kertaa kymmenestä jänispata tai sienikeitto kotona nautittuna tuottaa enemmän iloa kuin tarveaineiden hankkiminen. Jälkimmäinen on lähinnä välttämätön paha. Toivon, että muuttaessani entistä keskemmälle kaupunkia myös jatkossa muistan tämän.

Lisäksi haluan vihjaista, että on hyvin rauhoittavaa mieltää kaikki inhimillisen toiminnan motiivit itsekkäiksi.

Vapaapäivä maalaiskaupungissa

Eilen elokuvista hotellille palattuani katselin kulkeissani pikkukaupungin lämpimän kesäyön elämää; nurmikolla notkuvia nuorisoporukoita ja hämyisille terasseille juuttuneita aikuisempia ryhmiä. Ilta oli sangen rauhallinen, mutta hotellin mökä kuului jo kaukaa. Hääjuhla oli vallannut jotakuinkin koko rakennuksen, ja nuorisomusiikin jumputus kuului huoneeseen kumeana, vessan peili hieman helisi aika ajoin. Taustamelu oli juuri sellaista jollaisena siitä pidän. Jostain syystä on aina hyvin rauhoittavaa mennä nukkumaan juhlimisen tai muun mekastuksen vaimeassa hälyssä - äänet ovat matalia eivätkä liian teräviä, ja musiikistakaan ei erota, kuinka kamalaa kuraa se mahdollisesti on. Muistan lämmöllä myös naapuria, jolla oli tapana soittaa iltaisin Bon Jovia seiniätärisyttävällä volyymilla; juuri niin kuultuna se oli odotettu tapahtuma. Tämä taustameluhakuisuus siitäkin huolimatta että olen kasvanut maaseudun rauhassa. Kuitenkin kaupunkioloissa inhoan meteliä päivisin. Viime talvena eräänä päivänä töistä kävellessäni havahduin yhtäkkiä poikkeuksellisen miellyttävään olotilaan. Kesti kauan keksiä, että se johtui rengasmelun vaimentumisesta lumisateen aikana.

Valitettavasti osa juhlaporukasta pakeni aina välillä kadulle jäähdyttelemään ja/tai tupakoimaan, mikä taas tuotti jo liiallistakin meteliä - teräviä kiljahduksia ja päällekkäin puhumista. Muistanpa toki kuitenkin itsekin joskus eläissäni kuuluneeni häirikköporukkaan; olen istunut baarin sisäpihaterassilla ja joutunut kahteen otteeseen kuulemaan baarinpitäjän toiveita naapurien yörauhan kunnioittamisesta. Siitä on seitsemän vuotta. Sen jälkeen en muista juuri viettäneeni lämpimiä kesäiltoja kaupungilla. Aloin myös miettimään, milloin olen viimeksi käynyt jossain muodollisessa juhlassa. Taisi olla kuusi vuotta sitten perhetuttavan ylioppilasjuhlat. Olen vältellyt viimeksi mainittuja varsin tehokkaasti, ja syystäkin.

Toverillista lämmintä pimenevää kesäiltaa ulkoilmassa mietin jossain määrin haikeudella. Olen aiemmin jahkaillut sitä, miten tuollaisesta vapaamuotoisesta yhdessäolosta nauttiakseen tarvitsee joko luottamuksen itseensä ja toveripiiriinsä, tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyyttä tulevaisuuden suhteen. Tuli kuitenkin mieleeni, että kyse on myös elämän intohimoista. Olen tullut siihen käsitykseen, että sosialisointi on kuitenkin joillekin ihmisille muutakin kuin ajanvietettä. Se on kenties intohimo siinä kuin toisille otteessaan kiinni pitävä kirja. Osalle kai se on myös kiintymystä toisiin ihmisiin ihan samalla tavalla kuin nörtti on kiintynyt tietokoneeseensa. En kuitenkaan saa oikein kiinni tuosta toverillisesta kiintymyksestä. Käsittääkseni se on jotain sellaista, joka luo hetkille merkitystä ilman substanssia. Huomaan karikatyyrimaisesti omasta käytöksestäni sen, että tovereita tavataan jonkin tekemisen varjolla, ei sen itsensä vuoksi.

En tiedä onnistuinko tuossa tavoittamaan eilisiltaista tunnelmaa niin tarkasti kuin halusin; mutta hetken minulle oli hyvin selvää, mistä on kyse ulkopuolisuuden tunteessa. Vannoutunut empiirikko varmaan jatkaisi tästä ostamalla hienoimman autoradan mitä kaupasta löytyy.