Polveilevaa jaarittelua luontosuhteesta

Muuttoon valmistautuessani purin ensi töikseni sänkyni, koska oletin tarvitsevani vähintäänkin rälläkkää ja lekaa muhjuisten halpishuonekaluruuvien katkomiseen. Homma sujuikin hyvin ja vei vain puolisen tuntia, joten nyt makoilen toista yötä pelkällä patjalla. Huomaan nauttivani lievästä asketismista, joskin tiedän tunteen olevan ohimenevä.

Pitäisi yrittää telttailla useammin - retkipatjalla saa tämän tämän efektin toimimaan toden teolla - mutta tuntuu että olen onnistunut antisiedättämään itseni villin metsäympäristön allergeeneilta, ja tosiasiallisesti en ole retkeillyt tahi erästellyt vakavammin yli kymmeneen vuoteen. Kestän nykyään metsiä vielä heikommin kuin ennen. Se on kai aika huonosti. Armeijassa sain aina metsäleireillä toisena iltana VP:tä ja passituksen kasarmille, kun vaivauduin vain vastaanotolle. Nykyään sama tapahtuisi varmaan jo ensimmäisenä iltana. Eräänä tällaisena kertana muistan erään suorasanaisen jääkärin todenneen kasarmipassituksen oikeaksi, koska "onhan se paha lomillekin lähteä, kun naama on norsun vitulla". Sympatiansa oli hieman vaikeasti vastaanotettavaa.

Kuitenkin muutamat metsäkokemukset ovat harvinaisen voimakkaita elämyksiä:
- riekon soitimeen herääminen huhtikuisena yönä hangella nukkuen
- syysusvaisella metsälammella melominen
- yllättävä lumimyräkkä lokakuisessa metsässä; pyry joka pakottaa kesävaatteisen nuotiolle

Minut on kasvatettu niin, että metsä on hyödykkeiden (materiaalisten ja im-sellaisten) lähde, jota tulee hyödyllisyytensä vuoksi kunnioittaa. Tai ainakin näin sen olen käsittänyt. Kuitenkin nuo vahvimmat mainitsemani muistot ovat henkistä laatua. Muistan toki maalaismaisesta lapsuudestani ensimmäiset lintuni ja jänikseni, suurimmat kalani ja jopa parhaat hilla-apajani, mutta edes aika ei ole nostanut tällaisia materiaalisia iloja muistoista merkittävimpiin.

Olen aina ymmärtänyt käsitteet luonto ja ympäristö niin, että luonto on se joka käsittää kaiken ihmisen mukaan lukien, ja ympäristö on se joka käsittää kaiken muun paitsi ihmisen. Näin ollen ympäristöä ja ympäristöjä voi suojella, mutta luonnon suojeleminen on mieletöntä, koska se suojelukin on teko, joka muokkaa luontoa. Oletan joidenkin (humanistien) ymmärtävän nämä käsitteet täsmälleen toisin päin, koska (humanistit) ovat joskus syyttäneet käsitteiden sotkemisesta, mutta kuittaan mokomat haihattelut kristilliseksi hapatukseksi, jossa ihminen nostetaan luonnon yläpuolelle. Olen aina ollut siinä käsityksessä, että ympäristöjä tulee museoida osin samalla tavalla kuin rakennuksia ja esineitäkin; siksi koska haluamme museoida ne. Ei meillä ole mitään korkeampaa velvoitetta varjella ympäristöä sellaisena kuin se on, mutta sen verran luotan ihmiskunnan vastuullisuuteen, että olen varma meidän haluavan (kokonaisuutena) rakentaa ympäristöstämme sellaisen, että siinä on sovelias määrä alueita, joissa ihmisen vaikutus on rajoitettu. Ei meillä ole velvollisuutta vallita maata ja sen pikkueläimiä, mutta koska meillä on kyky, päätös vallitsemistavasta tehdään joko hallitusti tai hallitsemattomasti. Uskoakseni tulevaisuutemme on parempi, kun ote on aktiivinen; nykyisellään vihreä toiminta saa liian usein kaikenvastustamisen leiman, vaikka suojeleminen on osa tulevan elinympäristömme rakentamista.

Ihmiskunnalle tuntuu olevan vaikea myöntää, että käytimmepä ympäristöämme hyväksi sitten eksploitatiivisesti luonnonvaroja ryöstäen tai koskemattomia alueita museoiden, pohjimmiltaan toimimme molemmissa tapauksissa omia etujamme maksimoiden (perspektiiviä kenties vaihdellen). Naurettavimmillaan tämä näkyy virkistyskalastus- ja -metsästysaiheisissa mielipidekirjotuksissa, jossa selitetään harrastuksen motiiveiksi liikunnan ja raittiin ilman saamista sekä luontoelämyksiä. Itse näen tämän kuitenkin niin, että jos pyyntivälineiden kanssa liikkeelle lähtee, pääasia on saaliin saaminen; tämän myöntäminen olkoon minimitavoite luontosuhteen rehellisyydessä. Mikäli siinä sivussa muita elämyksiä tulee, se on toki bonusta, mutta nämä bonukset voisi saavuttaa paljon vähemmälläkin risukoissa viuhtomisella ja vahingoilla, jos olisi niistä _oikeasti_ kiinnostunut. Tai jos pääasia on kaljan juominen ja paukuttelu (kuten usein on, epäilijä käyköön hanhikojuilla kuukauden päästä), pitää sekin pystyä myöntämään.

Kuten todettua, asia ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen henkilökohtaisesti ajankohtainen metsäilyn rajoituttua lähinnä päiväseltään tehtäviin marjareissuihin. Toivon kuitenkin kovin, että en ikinä kaupunkilaistu niin pahasti, että alkaisin nostaa nuo abstraktit erämaaelämykset jotenkin lähtökohtaisesti metsien materiaalisia hyödykkeitä arvokkaammiksi, sillä hyödyke se on immateriaalinenkin hyödyke. Arvostukset syntykööt kokemusten kautta. Kuitenkin vuodesta toiseen tunnun valitsevan mieluummin metsästä haaveilun kaupungissa kuin metsässä syyhystä ja turvotuksesta kärsimisen. Tai kenties taustalla on kuitenkin turhamaisuutta siitä, että jokaisen reissun jälkeen pitää kuitenkin palata ihmisten ilmoille naama norsun vitulla. Aivan sama, kokemus kuin kokemus.

Yritettäköön kiteyttää: En näe mitään puolusteltavaa siinä, että yhdeksän kertaa kymmenestä jänispata tai sienikeitto kotona nautittuna tuottaa enemmän iloa kuin tarveaineiden hankkiminen. Jälkimmäinen on lähinnä välttämätön paha. Toivon, että muuttaessani entistä keskemmälle kaupunkia myös jatkossa muistan tämän.

Lisäksi haluan vihjaista, että on hyvin rauhoittavaa mieltää kaikki inhimillisen toiminnan motiivit itsekkäiksi.