Vapaapäivä maalaiskaupungissa

Eilen elokuvista hotellille palattuani katselin kulkeissani pikkukaupungin lämpimän kesäyön elämää; nurmikolla notkuvia nuorisoporukoita ja hämyisille terasseille juuttuneita aikuisempia ryhmiä. Ilta oli sangen rauhallinen, mutta hotellin mökä kuului jo kaukaa. Hääjuhla oli vallannut jotakuinkin koko rakennuksen, ja nuorisomusiikin jumputus kuului huoneeseen kumeana, vessan peili hieman helisi aika ajoin. Taustamelu oli juuri sellaista jollaisena siitä pidän. Jostain syystä on aina hyvin rauhoittavaa mennä nukkumaan juhlimisen tai muun mekastuksen vaimeassa hälyssä - äänet ovat matalia eivätkä liian teräviä, ja musiikistakaan ei erota, kuinka kamalaa kuraa se mahdollisesti on. Muistan lämmöllä myös naapuria, jolla oli tapana soittaa iltaisin Bon Jovia seiniätärisyttävällä volyymilla; juuri niin kuultuna se oli odotettu tapahtuma. Tämä taustameluhakuisuus siitäkin huolimatta että olen kasvanut maaseudun rauhassa. Kuitenkin kaupunkioloissa inhoan meteliä päivisin. Viime talvena eräänä päivänä töistä kävellessäni havahduin yhtäkkiä poikkeuksellisen miellyttävään olotilaan. Kesti kauan keksiä, että se johtui rengasmelun vaimentumisesta lumisateen aikana.

Valitettavasti osa juhlaporukasta pakeni aina välillä kadulle jäähdyttelemään ja/tai tupakoimaan, mikä taas tuotti jo liiallistakin meteliä - teräviä kiljahduksia ja päällekkäin puhumista. Muistanpa toki kuitenkin itsekin joskus eläissäni kuuluneeni häirikköporukkaan; olen istunut baarin sisäpihaterassilla ja joutunut kahteen otteeseen kuulemaan baarinpitäjän toiveita naapurien yörauhan kunnioittamisesta. Siitä on seitsemän vuotta. Sen jälkeen en muista juuri viettäneeni lämpimiä kesäiltoja kaupungilla. Aloin myös miettimään, milloin olen viimeksi käynyt jossain muodollisessa juhlassa. Taisi olla kuusi vuotta sitten perhetuttavan ylioppilasjuhlat. Olen vältellyt viimeksi mainittuja varsin tehokkaasti, ja syystäkin.

Toverillista lämmintä pimenevää kesäiltaa ulkoilmassa mietin jossain määrin haikeudella. Olen aiemmin jahkaillut sitä, miten tuollaisesta vapaamuotoisesta yhdessäolosta nauttiakseen tarvitsee joko luottamuksen itseensä ja toveripiiriinsä, tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyyttä tulevaisuuden suhteen. Tuli kuitenkin mieleeni, että kyse on myös elämän intohimoista. Olen tullut siihen käsitykseen, että sosialisointi on kuitenkin joillekin ihmisille muutakin kuin ajanvietettä. Se on kenties intohimo siinä kuin toisille otteessaan kiinni pitävä kirja. Osalle kai se on myös kiintymystä toisiin ihmisiin ihan samalla tavalla kuin nörtti on kiintynyt tietokoneeseensa. En kuitenkaan saa oikein kiinni tuosta toverillisesta kiintymyksestä. Käsittääkseni se on jotain sellaista, joka luo hetkille merkitystä ilman substanssia. Huomaan karikatyyrimaisesti omasta käytöksestäni sen, että tovereita tavataan jonkin tekemisen varjolla, ei sen itsensä vuoksi.

En tiedä onnistuinko tuossa tavoittamaan eilisiltaista tunnelmaa niin tarkasti kuin halusin; mutta hetken minulle oli hyvin selvää, mistä on kyse ulkopuolisuuden tunteessa. Vannoutunut empiirikko varmaan jatkaisi tästä ostamalla hienoimman autoradan mitä kaupasta löytyy.