Hieman on venynyt näiden muistiinpanojen teko. Lisäksi torstain kohdalla mehut loppuivat täysin, ja pari päivää on mennyt hieman nuhaisenakin lepäillessä. En ole vieläkään oppinut välipäivien merkitystä, niitä tarvitaan töyssäkäyvälle tällaiseen viikkoon vähintään kaksi. Toistaiseksi festari on ollut pettymys, teemana tuntuu tänä vuonna olevan elokuvan venyttäminen ylipitkäksi.
Parque Via: Hyvin vähäeleinen kuvaus miehestä, joka on asunut yksin käyttämättömän kartanon talonvahtina vuosikymmeniä, ja joutuu lopulta muuttamaan talon myynnin tieltä. Spoilaan lopun: Entisen omistajan kuollessa yllättäen sankarimme kiittää jumalia ja takoo emännän ruumiin lapiolla muusiksi päästäkseen vankilasellin yksinäisyyteen, välttääkseen ihmisten kohtaamisen. Periaatteessa hieno elokuva.
Gigante: Jättiläiskokoinen, hyväsydäminen ja juro hevari-myymälävartija alkaa seurailla yövuoron siivoojaa aluksi valvontakameran kautta, sitten kadulla. Hämmentävintä elokuvassa on se, että se on Uruguaysta (eikä Suomesta). Lähes täysosuma, mutta menettää hieman pisteitä päähenkilön paikoin väkivaltaisten otteiden takia. Näyttelijät olivat todella luontevia ja rooleihinsa sopivia, joten ei ollut yllättävää kuulla, että päähenkilö on siviiliammatiltaan opettaja - siltä pohjalta on varmasti ollut helppo omaksua vartijan rooli.
Rusalka (Mermaid): Venäläistä fantasialla sävytettyä tytön kasvutarinaa. Ylipitkä, hetkittäin hauska, mutta pitkälti unohdettava.
La fille du RER (The Girl on the Train): Tyttö sekoittaa elämänsä ja ahdistuksen puuskassa tulee tehneeksi ilmiannon rasistisesta hyökkäyksestä itseään kohtaan. Teema on kiinnostava, elokuva kertoo naisellisesta halusta olla uhri. Käytännössä tekijöillä ei kuitenkaan ole ollut mitään sanottavaa. Perustuu tositarinaan, mutta jostain systä lopputekstien selvitystä asiasta ei ollut käännetty. Mikäli jotain siitä ymmärsin, elokuva oli kuitenkin tarinaltaan hyvin vapaasti mukailtu.
La Nana (The Maid): Suomalaiselle hieman vieras aihepiiri: sisäkkösota. Asemansa puolesta pelkäävä sisäkkö alkaa romahtaa henkisesti, ja alkaa terrorisoida ympäristöään. Suhteellisen hauska, mutta vieraan aihepiirin päällimmäinen ajatus oli se, että tässä saattaisi olla jotain huumoria, mutta en voi sitä ymmärtää.
Bakjwi (Thist): Korealaisesta papista tulee epähuomiossa vampyyri. Elokuvassa ovat pääosassa limanvaihdosta ja verenimusta kuuluvat äänet, joihin vampyrigenressä kiistämättä on usein kiinnitetty liian vähän huomiota. Hieman venytetty, mutta periaatteessa tymäkkä vampyyrikokonaisuus, jossa kantavana teemana vampirismin eettiset ongelmat ja niiden ratkaiseminen veripankista varastamalla ja koomapotilaita lypsämällä.
The Girlefriend Experience: Ehdoton pettymys. Pinnallinen kuvaus luksusprostituoidun elämästä. Positiivista lyhyys.
Synecdoche, New York: Charlie Kaufman itseään täynnä. Ensimmäiset puoli tuntia hauska, sitten seuraavan tunnin ihan älykäs ja katsottava, loput kolme varttia kuolettavan pitkästyttävä ja raivostuttavan itseriittoinen. Tästä olisi voinut jättää ihan huoletta puoli tuntia lopusta katsomatta.
Air Doll: Pumpattava barbara herää henkiin. Fiilistelyä, ei juuri sisältöä. Olin niin poikki, ettei katsomisesta tullut oikein mitään. Ei tämä nyt paha olisi joskus sunnuntaiaamuna.
lauantai 26. syyskuuta 2009
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
R&A - pari ensimmäistä päivää
Jos nyt muutamalla sanalla.
Humpday: Perustasokkaassa indieleffassa vakiintunut neljääkymmentä lähentelevä normimies tapaa vanhan vaihtoehtouralle lähteneen kaverinsa ja päättää tehdä tämän kanssa heteromiesten homolyhytpornoelokuvan (eräänlaisena taideprojektina, oman avoimuuden tutkielmana ja pelkojensa kohtaamisena). Idea tuntui hieman huolestuttavalta, mutta toteutus on ihan hauska ja älykäskin. Käsittelemättä jää tosin kokonaan se iso kysymys, miksi se homoseksuaalisen aktin suorittaminen niitä äijiä niin paljon pelotti.
Zombies of Mass Destruction: Zombit iskevät amerikkalaiseen saariyhteisöön, ja televisio löytää heti epäillyksi muslimiterroristi Mustafan. Paikalliset eloonjääneet päättävät käyttää "jumalan kaikille amerikkalaisille suomaa oikeutta" kiduttaa naapurin iranilaistaustaisesta ravintolanpitäjästä totuuden irti. Samaan aikaan kaapistatulomatkalla kotipuoleensa päätyneet homoseksuaalit pakenevat paikalliseen kirkkoon, jossa heidän sieluistaan päätetään tehdä "zombie-proof" homonkäännytyskoneella. Kiilusilmäiset uskikset ja kaikenlainen ennakkoluulo ja rasismi päräytetään tässä leffassa kankaalle huomattavasti suoraviivaisemmin kuin romerolaisessa perinteessä. Tyylilaji vaihtelee satiirista goren kautta ihan jämäkkään zombiväkivaltaankin. Halpikseksi ihan OK.
Tony Manero: Pinochetin Chilessä televisio-ohjelma etsii Saturday Night Feverin hengessä Chilen Tony Maneroa. Päähenkilö manipuloi, varastaa ja murhaa itsensä mukaan kisaan. Diktatuurin toivottomuutta kuvastaa mukavasti se, että pääpalkinto kisasta on tehosekoitin. Jotenkin mahdottoman nihilistinen leffa, eikä oikein sytyttänyt.
Fish Tank: Realistisen oloinen kuvaus teinitytön aikuistumisesta englantilaisessa kerrostaloslummista. Jotakuinkin kaikki kaunis ja lupaava paljastuu hyväksikäytöksi ja valheeksi, ja lopulta suunsoittokin muuttuu teoiksi. Brittien nuorisokuvauksissa suunsoitto on aina yhtä hilpeää.
Soovide puu: Sekava viritys, jossa maaseudun tyttö yrittää etsiä töitä Tallinnasta -luonnollisesti aloittaen stripparioptiosta. Kaikenlaista tapahtuu, ja mitään ei viedä kunnolla loppuun. Hukattua potentiaalia.
Visioneers: Ensimmäinen iso pettymys tälle vuodelle. Idea on se, että ihmiset ovat jonkinlaisena stressireaktiona alkaneet räjähdellä kappaleiksi ihan omia aikojaan. Scifiä, houretta ja yhteiskuntakriittistä diipadaapaa on kasattu unettavaksi sekasotkuksi.
Humpday: Perustasokkaassa indieleffassa vakiintunut neljääkymmentä lähentelevä normimies tapaa vanhan vaihtoehtouralle lähteneen kaverinsa ja päättää tehdä tämän kanssa heteromiesten homolyhytpornoelokuvan (eräänlaisena taideprojektina, oman avoimuuden tutkielmana ja pelkojensa kohtaamisena). Idea tuntui hieman huolestuttavalta, mutta toteutus on ihan hauska ja älykäskin. Käsittelemättä jää tosin kokonaan se iso kysymys, miksi se homoseksuaalisen aktin suorittaminen niitä äijiä niin paljon pelotti.
Zombies of Mass Destruction: Zombit iskevät amerikkalaiseen saariyhteisöön, ja televisio löytää heti epäillyksi muslimiterroristi Mustafan. Paikalliset eloonjääneet päättävät käyttää "jumalan kaikille amerikkalaisille suomaa oikeutta" kiduttaa naapurin iranilaistaustaisesta ravintolanpitäjästä totuuden irti. Samaan aikaan kaapistatulomatkalla kotipuoleensa päätyneet homoseksuaalit pakenevat paikalliseen kirkkoon, jossa heidän sieluistaan päätetään tehdä "zombie-proof" homonkäännytyskoneella. Kiilusilmäiset uskikset ja kaikenlainen ennakkoluulo ja rasismi päräytetään tässä leffassa kankaalle huomattavasti suoraviivaisemmin kuin romerolaisessa perinteessä. Tyylilaji vaihtelee satiirista goren kautta ihan jämäkkään zombiväkivaltaankin. Halpikseksi ihan OK.
Tony Manero: Pinochetin Chilessä televisio-ohjelma etsii Saturday Night Feverin hengessä Chilen Tony Maneroa. Päähenkilö manipuloi, varastaa ja murhaa itsensä mukaan kisaan. Diktatuurin toivottomuutta kuvastaa mukavasti se, että pääpalkinto kisasta on tehosekoitin. Jotenkin mahdottoman nihilistinen leffa, eikä oikein sytyttänyt.
Fish Tank: Realistisen oloinen kuvaus teinitytön aikuistumisesta englantilaisessa kerrostaloslummista. Jotakuinkin kaikki kaunis ja lupaava paljastuu hyväksikäytöksi ja valheeksi, ja lopulta suunsoittokin muuttuu teoiksi. Brittien nuorisokuvauksissa suunsoitto on aina yhtä hilpeää.
Soovide puu: Sekava viritys, jossa maaseudun tyttö yrittää etsiä töitä Tallinnasta -luonnollisesti aloittaen stripparioptiosta. Kaikenlaista tapahtuu, ja mitään ei viedä kunnolla loppuun. Hukattua potentiaalia.
Visioneers: Ensimmäinen iso pettymys tälle vuodelle. Idea on se, että ihmiset ovat jonkinlaisena stressireaktiona alkaneet räjähdellä kappaleiksi ihan omia aikojaan. Scifiä, houretta ja yhteiskuntakriittistä diipadaapaa on kasattu unettavaksi sekasotkuksi.
perjantai 4. syyskuuta 2009
Luontosuhteesta
Näin näin lomaviikon piristykseksi Lapissa ensimmäistä kertaa saukon luonnossa. Se oli eläimeltä varmaan vähän kuin työtapaturma. Ilmeisesti saukko pyrki puroa ylöspäin pitkillä sukelluksilla, ja joenmutkaan tullessaan ei osannut odottaa mutkan takaa marssivan vastaan outoja kulkijoita. Se nosti päänsä vedestä kuin sukellusveneen periskoopin, kääntyi katsomaan häiriötekijöitä ja sekunnin tuijotettuaan sukelsi häviten jälkiä jättämättä. Näin ollen suuri luontohavaintoni kesti noin 2 sekuntia.
Eihän tuossa sinänsä mitään ihmeellistä ole, mutta mainitsen nyt, kun vain pari päivää myöhemmin törmästin toiseen mielenkiintoiseen havaintoon, tällä kertaa tosin ei luonto -sellaiseen vaan kaupunkihavaintoon. Töölönlahden rannalla oli kettu leikkimässä saaliikseen saamallaan kanipupulla. Päätellen eläimen tavasta leikitellä saaliillaan arvioisin kyseessä olevan naar... tarkoitan tämänvuotisen pennun. Se yritti myös hilpeällä tavalla tavoitella hyppäämällä puussa rääkynyttä varista. Ketunpoika ei piitannut metrin päästä suihkivista pyöräilijöistä sen enempää kuin äänekkäästi kaninmussutusta kommentoivista nuorisojoukoistakaan. Tarkkailin tilannetta muutaman minuutin, mutta veijarin rauhoituttua ruokailemaan päätin antaa omalta osaltani ruokarauhan.
Yleensä kaupunkilaisten luontosuhdetta mollataan siitä, että he eivät ole nähneet tai muuten kokeneet mitään, eivätkä siksi ymmärrä luonnonlakeja, kuten saaliin ja pedon taspainoista suhdetta. Sanotaan kaupunkilaisten synniksi sitten vaikkapa eläinten inhimillistämistä. Käytännössä kuitenkin olen itse nähnyt kettuja vain auton ikkunasta ja toisaalta kaupungissa, enkä koskaan varsinaisesti luonnossa liikkuen. Ikinä en ole päässyt seuraamaan villipedon ruokailua niin kuin tänään. Sikäli tulee mieleen, että kaupunkilaisen luontosuhdetta häiritsee kenties enemmänkin se, että kaupunkilaisen on ehkä vaikea tajuta, miten vähän metsässä näkee mitään pikkulintua isompaa.
Mitä sitten? Ei oikeastaan mitään. Kaupunkiluonto ei tietenkään ole sen vähäarvoisempaa kuin erämetsäkään, mutta kyllä kaupunkielämä tietyllä tavalla latistaa luontokokemusta. Harvinaiset metsähetket hieman lässähtävät, kun kaupungissa kuitenkin näkee helpommalla enemmän.
Oli miten oli, maaruska oli paikoin jo ihan hyvällä mallilla. Sienet pitänee kerätä täältä etelästä, kunhan saisi aikaiseksi.
Eihän tuossa sinänsä mitään ihmeellistä ole, mutta mainitsen nyt, kun vain pari päivää myöhemmin törmästin toiseen mielenkiintoiseen havaintoon, tällä kertaa tosin ei luonto -sellaiseen vaan kaupunkihavaintoon. Töölönlahden rannalla oli kettu leikkimässä saaliikseen saamallaan kanipupulla. Päätellen eläimen tavasta leikitellä saaliillaan arvioisin kyseessä olevan naar... tarkoitan tämänvuotisen pennun. Se yritti myös hilpeällä tavalla tavoitella hyppäämällä puussa rääkynyttä varista. Ketunpoika ei piitannut metrin päästä suihkivista pyöräilijöistä sen enempää kuin äänekkäästi kaninmussutusta kommentoivista nuorisojoukoistakaan. Tarkkailin tilannetta muutaman minuutin, mutta veijarin rauhoituttua ruokailemaan päätin antaa omalta osaltani ruokarauhan.
Yleensä kaupunkilaisten luontosuhdetta mollataan siitä, että he eivät ole nähneet tai muuten kokeneet mitään, eivätkä siksi ymmärrä luonnonlakeja, kuten saaliin ja pedon taspainoista suhdetta. Sanotaan kaupunkilaisten synniksi sitten vaikkapa eläinten inhimillistämistä. Käytännössä kuitenkin olen itse nähnyt kettuja vain auton ikkunasta ja toisaalta kaupungissa, enkä koskaan varsinaisesti luonnossa liikkuen. Ikinä en ole päässyt seuraamaan villipedon ruokailua niin kuin tänään. Sikäli tulee mieleen, että kaupunkilaisen luontosuhdetta häiritsee kenties enemmänkin se, että kaupunkilaisen on ehkä vaikea tajuta, miten vähän metsässä näkee mitään pikkulintua isompaa.
Mitä sitten? Ei oikeastaan mitään. Kaupunkiluonto ei tietenkään ole sen vähäarvoisempaa kuin erämetsäkään, mutta kyllä kaupunkielämä tietyllä tavalla latistaa luontokokemusta. Harvinaiset metsähetket hieman lässähtävät, kun kaupungissa kuitenkin näkee helpommalla enemmän.
Oli miten oli, maaruska oli paikoin jo ihan hyvällä mallilla. Sienet pitänee kerätä täältä etelästä, kunhan saisi aikaiseksi.
tiistai 1. syyskuuta 2009
Cinen satoa
Kun käy festivaalilla katsomassa yli 20 elokuvaa, luulisi joukkoon osuvan ainakin muutaman ajatuksiakin herättävän pätkän. Kun nämä ajatukset jälleen kerran liittyvät sukupuolirooleihin, uskonnon ja politiikan rajapintaan ja nuorison rappioon, voi aiheellisesti kysyä, löytyvätkö inspiroivat elokuvat sittenkään niiden sisällön takia vai enemmänkin vain sillä periaatteella, että mikä tahansa tiettyjä teeemoja käsittelevä kulttuurituote aina palauttaa samat vanhat jankutukset mieleen.
Tämänkertaisella festivaalilla eniten jälkipuheiden tarvetta synnyttivät Naisen kivitys ja La journée de la Jupe. Elokuvat vertautuvat toisiinsa kiinnostavasti sikäli, että jälkimmäisessä naispaaria taistelee islamismia vastaan, edellisessä käytetään islamia aseena sekularistista yhteiskuntaa vastaan – ja kummassakaan tapauksessa ei pohjimmiltaan ole kysymys uskonnosta, vaan rahasta, vallasta ja pillusta, näin muistuttaakseni, että näppärä riimi oikeuttaa aina vulgaarinkin ilmauksen.
Avattakoon lyhyesti elokuvien teemoja.
Naisen kivitys kertoi iranilaisesta pikkukylästä, jossa eräs perheenisä on saanut tehtyä esisopimuksen 14-vuotiaan tytön ostamisesta uudeksi vaimokseen. Koska mies ei halua jakaa varallisuuttaan vanhan vaimonsa kanssa, hän ajaa kiristäen ja uhkaillen läpi tekaistun aviorikossyytteen, jonka moraalipoliisi, ystävät ja kylänmiehet sitten vievät loppuun elokuvan nimen mukaisesti. Vastenmielinen nimikohtaus vie elokuvan eksploitatiiviselle tasolle ja latistaa kokonaisuutta, mutta tarina on kuitenkin mielenkiintoinen.
Journee de la Jupe kuvaa ranskalaista koulua, jossa jokainen opettaja on ottanut hieman erilaisen lähestymistavan monikulttuurisuuden haasteisiin. Päähenkilö on maahanmuuttajataustainan opettaja, joka on päättänyt hylätä etnisen taustansa ja elää ranskalaisemmin kuin ranskalainen, feminiiinisenä ja kultturellina älykkökasvattajana. Hän ei suostu antamaan periksi kulttuurillisen hienotunteisuuden vaatimuksille, koska ne vaatimukset edustavat hänelle niitä perinteiden ja uskonnon kahleita, joista hän on itse taistellut itsensä irti. Opettaessaan julkisen, muslimivaltaisin koulun tavallisia nuoria hän ajautuu lopulta konfliktiin, nappaa itselleen oppilaan pistoolin ja päättää takoa Molierea (ja feminismiä) kakaroiden kalloihin aseella uhaten.
Laverreltuani nyt juonikuvauksia kuin mikäkin ala-asteen kirjaesitelmän pitäjä, pitäisi varmaan lyhyesti mainita itse asiastakin jotain. Mielestäni kiinnostavaa Hamepäivässä oli tämä asetelma, jossa koululaiset esittivät itsetietoisen ylpeitä ja hurskaitakin muslimeja voidessaan käyttää sitä opettajia ja koululaitosta vastaan. Milloin pikkugangsterit olisivat ylpeilleet muulla kuin pahanteolla ja itsetarkoituksella kapinoinnilla? Onko islamista tullut jopa eurooppalaisten muslimien silmissä niin häpeiltävä asia, että se alkaa oikeasti kiinnostaa nuorisoa kapinointikanavana? Muslimitaustainen nuoriso ei valitse tiekseen sekulaaria liberalismia (polvipituisia hameita), koska se ei ole enää riittävän radikaalia? Vai onko tässä vain kyse kiertokulusta: kun nuoriso ei koskaan kuitenkaan keksi mitään uutta, aika ajoin pitää nämä samat vanhat jutut aina nostaa pinnalle.
Naisen kivityksessä asetelma oli vielä sukupuolittuneempi. Aviomies ajaa kylällä korttelirallia tuntematon nuori nainen kyydissään ja katoaa päristellen yöhön, mutta puolisonsa hän saa moraalitutkinnan alle väittämällä tämän hymyilleen vieraalle miehelle. Ei tässä mitään uutta sinänsä ole. Mielenkiintoista on se, että onnistuin tästä asetelmasta noin viidessä minuutissa rakentamaan antifeministisen tulkinnan – tästä suorituksesta on oltava jo hieman ylpeä.
Katsellessaan valkokankaalta jumalansa nimeä huutavia kivittäjiä, käy ilmeiseksi, että kysymys on jollain tasolla demonisoinnista. Elokuva kertoo naisen ja naisen seksuaalisuuden demonisoinnista. Mielenkiintoista on kysyä, onko naisen seksuaalisuuden pelko johtanut siitä langetettaviin koviin rangaistuksiin, vai menevätkö syyt ja seuraukset itse asiassa toisin päin: ihmiset alkavat vihata ja pelätä sitä, mistä yhteiskunta niin kovasti rankaisee? Kun vertaa tätä jälleen viime aikoina pinnallen nousseisiin uutisiin siitä, että lentoyhtiöt kieltävät lapsia istumasta miesten viereen koneessa, ei voi olla huomaamatta analogiaa. Ei pidä ymmärtää, että rinnastaisin omassa arvomaailmassani pedofilian ja aviorikoksen. Oleellista on se, että elokuvan kuvaamassa islamilaisessa todellisuudessa naisen aviorikos on samaa suuruusluokkaa kuin pedofilia länsimaissa. En ollut tullut tätä aiemmin ajatelleeksi, mutta onhan se itsestään selvää: naisen seksuaalisuuden demonisointi islamismissa on täysin analoginen ilmiö länsimaiden (esimerkiksi) pedofiilihysterialle. Kun kummassa tahansa kerätään ilmiön taakse riittävästi vihaa ja pelkoa, noitavainot ovat valmiina alkamaan; vakaakin oikeuslaitos sitä paitsi koostuu ihmisistä.
En nyt jaksa mitään listauksia nähdystä tehdä, mutta ehkä ensi kerralla.
Tämänkertaisella festivaalilla eniten jälkipuheiden tarvetta synnyttivät Naisen kivitys ja La journée de la Jupe. Elokuvat vertautuvat toisiinsa kiinnostavasti sikäli, että jälkimmäisessä naispaaria taistelee islamismia vastaan, edellisessä käytetään islamia aseena sekularistista yhteiskuntaa vastaan – ja kummassakaan tapauksessa ei pohjimmiltaan ole kysymys uskonnosta, vaan rahasta, vallasta ja pillusta, näin muistuttaakseni, että näppärä riimi oikeuttaa aina vulgaarinkin ilmauksen.
Avattakoon lyhyesti elokuvien teemoja.
Naisen kivitys kertoi iranilaisesta pikkukylästä, jossa eräs perheenisä on saanut tehtyä esisopimuksen 14-vuotiaan tytön ostamisesta uudeksi vaimokseen. Koska mies ei halua jakaa varallisuuttaan vanhan vaimonsa kanssa, hän ajaa kiristäen ja uhkaillen läpi tekaistun aviorikossyytteen, jonka moraalipoliisi, ystävät ja kylänmiehet sitten vievät loppuun elokuvan nimen mukaisesti. Vastenmielinen nimikohtaus vie elokuvan eksploitatiiviselle tasolle ja latistaa kokonaisuutta, mutta tarina on kuitenkin mielenkiintoinen.
Journee de la Jupe kuvaa ranskalaista koulua, jossa jokainen opettaja on ottanut hieman erilaisen lähestymistavan monikulttuurisuuden haasteisiin. Päähenkilö on maahanmuuttajataustainan opettaja, joka on päättänyt hylätä etnisen taustansa ja elää ranskalaisemmin kuin ranskalainen, feminiiinisenä ja kultturellina älykkökasvattajana. Hän ei suostu antamaan periksi kulttuurillisen hienotunteisuuden vaatimuksille, koska ne vaatimukset edustavat hänelle niitä perinteiden ja uskonnon kahleita, joista hän on itse taistellut itsensä irti. Opettaessaan julkisen, muslimivaltaisin koulun tavallisia nuoria hän ajautuu lopulta konfliktiin, nappaa itselleen oppilaan pistoolin ja päättää takoa Molierea (ja feminismiä) kakaroiden kalloihin aseella uhaten.
Laverreltuani nyt juonikuvauksia kuin mikäkin ala-asteen kirjaesitelmän pitäjä, pitäisi varmaan lyhyesti mainita itse asiastakin jotain. Mielestäni kiinnostavaa Hamepäivässä oli tämä asetelma, jossa koululaiset esittivät itsetietoisen ylpeitä ja hurskaitakin muslimeja voidessaan käyttää sitä opettajia ja koululaitosta vastaan. Milloin pikkugangsterit olisivat ylpeilleet muulla kuin pahanteolla ja itsetarkoituksella kapinoinnilla? Onko islamista tullut jopa eurooppalaisten muslimien silmissä niin häpeiltävä asia, että se alkaa oikeasti kiinnostaa nuorisoa kapinointikanavana? Muslimitaustainen nuoriso ei valitse tiekseen sekulaaria liberalismia (polvipituisia hameita), koska se ei ole enää riittävän radikaalia? Vai onko tässä vain kyse kiertokulusta: kun nuoriso ei koskaan kuitenkaan keksi mitään uutta, aika ajoin pitää nämä samat vanhat jutut aina nostaa pinnalle.
Naisen kivityksessä asetelma oli vielä sukupuolittuneempi. Aviomies ajaa kylällä korttelirallia tuntematon nuori nainen kyydissään ja katoaa päristellen yöhön, mutta puolisonsa hän saa moraalitutkinnan alle väittämällä tämän hymyilleen vieraalle miehelle. Ei tässä mitään uutta sinänsä ole. Mielenkiintoista on se, että onnistuin tästä asetelmasta noin viidessä minuutissa rakentamaan antifeministisen tulkinnan – tästä suorituksesta on oltava jo hieman ylpeä.
Katsellessaan valkokankaalta jumalansa nimeä huutavia kivittäjiä, käy ilmeiseksi, että kysymys on jollain tasolla demonisoinnista. Elokuva kertoo naisen ja naisen seksuaalisuuden demonisoinnista. Mielenkiintoista on kysyä, onko naisen seksuaalisuuden pelko johtanut siitä langetettaviin koviin rangaistuksiin, vai menevätkö syyt ja seuraukset itse asiassa toisin päin: ihmiset alkavat vihata ja pelätä sitä, mistä yhteiskunta niin kovasti rankaisee? Kun vertaa tätä jälleen viime aikoina pinnallen nousseisiin uutisiin siitä, että lentoyhtiöt kieltävät lapsia istumasta miesten viereen koneessa, ei voi olla huomaamatta analogiaa. Ei pidä ymmärtää, että rinnastaisin omassa arvomaailmassani pedofilian ja aviorikoksen. Oleellista on se, että elokuvan kuvaamassa islamilaisessa todellisuudessa naisen aviorikos on samaa suuruusluokkaa kuin pedofilia länsimaissa. En ollut tullut tätä aiemmin ajatelleeksi, mutta onhan se itsestään selvää: naisen seksuaalisuuden demonisointi islamismissa on täysin analoginen ilmiö länsimaiden (esimerkiksi) pedofiilihysterialle. Kun kummassa tahansa kerätään ilmiön taakse riittävästi vihaa ja pelkoa, noitavainot ovat valmiina alkamaan; vakaakin oikeuslaitos sitä paitsi koostuu ihmisistä.
En nyt jaksa mitään listauksia nähdystä tehdä, mutta ehkä ensi kerralla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)