Eerikinkadun ihmeet

Koottakoon tähän kirjoitukseen muutamia hajahuomioita, joita yhdistää sijainti Eerikinkadulla. Hämmästyttävä paikka muuten - muutaman sadan metrin matkalla on enemmän kulttuuritarjontaa kuin on mahdollista kohtuudella kuluttaa. Filmifriikki-Hostina-Sammakko-Corona/Andorra/Dubrovnik-EerikinPippuri-Orion(arkisto). Oikeastaan puuttuu vain laadukas känkkylä, sillä en nyt ihan vakavissani tuota kebapia tuohon kulttuurilistalle lisännyt. (Itse asiassa ihan lähellä on lupaavan oloinen pitsapaikka, vielä tosin testaamatta.) Kun arkistoa vastapäätä on vielä halpishotelli Omena, voisi kai joku matkatoimisto alkaa myydä kulttuurimatkapaketteja Eerikinkadulle. Könttähintaan voisi sisältyä majoitus, pari vapaalippua arkistoon, alennuskortit Filmifriikkiin ja Sammakkoon ja muutama kaljalippu Coronaan ja Hostinaan. Kyllä siinä viikonloppu sujuvasti menisi.

Sammakon kirjakauppaan osuin ensi kertaa eilen, ja jotenkin merkillisellä tavalla se luo hämmentävän tasokkaan vaikutelman, vaikka taustalta tunkee läpi mielikuvia perinteisestä "kulttuuurikodeissa poltetaan sisällä" -asenteesta. Ensivaikutelma on vähän kuin Akateemisen kirjakaupan kiintoisimpia osia tiivistettynä kolmeenkymmeneen neliöön, joten lukuideoiden hakemiseen se on oivallinen. Olen hämmentynyt, että ylipäätänsä kommentoin jotain kauppaa enkä pelkästään sen sisältöä, joten mainittakoon, että aivan ulko-oven vieressä on englanninkielistä Lovecraftia.

Arkisto petti minut ensimmäisen kerran eilen. Olen pitkään vältellyt Godardia jotenkin epäilyttävänä, nyt kuitenkin menin katsomaan Aviovaimo Pariisissa. Ensimmäistä kertaa eläissäni myös:
- tunsin murhanhimoa elokuvan hahmoja kohtaan
- olisin ollut valmis kävelemään salista ulos, ellei molemmilla puolillani olisi ollut katsojia
- yritin tietoisesti nukkua elokuvan aikana
- mietin, jätänkö elokuvan tähdittämättä IMDB:hen, koska nollaa tähteä ei voi antaa.

Ehkä annan Godardille toisen tilaisuuden, mutta pitkästyttävämpää ja turhempaa monologijonoa saa elokuvan historiasta hakea. Mitä ilmeisimmin Godard halusi vittuilla katsojille, ja ainakin allekirjoittaneeseen se kolahti. Tuskin kuitenkaan reaktio on niin poliittinen kuin ohjaaja toivoi.

Niin, ja Eerikinkadun Filmifriikissa on hyllysä Happiness. Mars, mars levittämään Solondzin ilosanomaa joululahjojen muodossa.

Kokeilen aforistin uraa

Naistutkimuksen ja miestutkimuksen ero on siinä, että naistutkimuksen luennoilla istuu naisia, joilla on kirkkovenekuosiset penaalit, ja miestutkimuksen luennoilla naisia, joilla on kirkkovenekuosiset penaalit.

Lohduton kohtalo

Tässä on sitten spoilereita.

Vaikka Pierce Brosnanin kaus merkitsikin Bond-elokuvien laadullista rappiota, Bond-instituution alasajo alkoi vasta Daniel Craigin astuessa rooliin. Quantum of Solace ei varsinaisesti ole mikään toivottoman huono toimintaelokuva, mutta Bondin hahmon riepottelemista se jatkaa. Samalla elokuva ei kykene irrottatumaan jo Casino Royalea vaivanneesta vakavasta tyhjänpäiväisyydestä.

Mainitsen tässä nyt ne seikat, jotka pahiten vievät tekeleestä pohjan:
- Daniel Craig on täysin toivoton puunaama
- fantasiavekottimet on korvattu fantasiatietotekniikalla, ja näin Bond-teknologia on valumassa kohti Mission: Impossible -televisiosarjan tasoa
- sovinismi on siirretty Bondin elkeistä pahiksille

(On tosin todettava, että Bond ehdottaa kunnianosoitusta naiselle, joka ei elokuvassa ollut tehnyt oikeastaan juuri muuta kuin maannut Bondin kanssa. Epäilen kuitenkin, että tätä ei ollut tarkoitettu sovinistiseksi kohtaukseksi.)

Positiivisena mainittakoon:
- Mathieu Amalricilla on kaikki synnynnäiset ominaisuudet agenttielokuvan pahikseksi, vaikka ne tässä elokuvassa pitkälti tuhlataankin
- salaliitto ja pahisten suunnitelmat kunniottavat Bond-elokuvien parhaita perinteitä hulppeudellaan

Vittumaisena loppukaneettina veikkaan, että Matt Damon on seuraava Bond. Tai ainakin siihen suuntaan ollaan liukumassa.


Off-topicina todettakoon, että en enää ikinä mene katsomaan massasuosikkia tällaiseen aikaan. Joko ensi-iltaan, jossa ihmiset ovat oikeasti elokuvan takia, tai sitten vasta viikkoja ensi-illan jälkeen, kun pahimmat häiriköt ovat kaikonneet. Vierustoverien laadusta siis todettakoon, että sain rivilleni kolme noin 10-vuotiasta pikku gangsteria, joista heti toki arvasin olevan harmia hiljaisissa kohtauksissa. Nämä riiviöt kuitenkin löivät kaikki odotukseni huutamalla toimintakohtausten päälle (ja laulamalla oopperakohtauksen aikana). Olin asiasta raivonsekaisen hämmentynyt ihmetellessäni, eikö nykylasten keskittymiskyky riitä edes näin hektiseen elokuvaan?

Pitänee lähettää Finnkinolle taas se ehdotus K18-näytöksistä. Ja luvata itselleni, että en enää näytä elokuvissa vierustovereille rivoja ja loukkaavia käsimerkkejä.

Pietari

Lisään tähän vielä muistutukseksi itselleni sen oleellisimman havainnon, jonka eilen unohdin. Pietarissa katujen siisteys on korkealla tasolla keskustassa, mutta romahtaa lähiöihin päin mennessä, pl. esimerkiksi radan varsi, joka on silmin nähden siistitty. Se, että keskusta on Helsingin keskustaa siistimmässä kunnossa, kertoo oletettavasti lähinnä tuloeroista; venäläisillä on varaa palkata laumoittain väkeä puhtaanapitolaitokselle, eivätkä heistä kaikki edes ole siirtotyöläisiä. Lähiöihin asti vaikutus ei toki yllä. Olen kuitenkin itseni kanssa ristiriidassa sen suhteen, kertovatko alueelliset puhtauserot jostain muustakin.

Mainittakoon nyt näin julkisesti, että Pietari olisi miellyttävä matkakohde, jos:
- puolet autoista saataisiin kaduilta pois
- ravintoloiden ruokalistat saataisiin ulko-oville näkyviin
- venäläiset kulttuuritallenteet tuotteistettaisiin turistinkestäviksi

Nämä parannukset madaltaisivat vierailukynnystä oleellisesti ilman mitään merkittävää kulttuurillista latistumista. Nykyisellään näkisin, että Pietari on kaupunkina keskivertoa tylsempi matkakohde. Kulttuuritallennepuolelta mainittakoon, että kaappasin mukaani summanmutikassa takuulla laadukkaan Mutant Chronicles -elokuvan, koska paikallista tuotantoa ei ole tekstitetty millään relevantilla länsimaisella kielellä. Tai ainakaan sitä ei myydä missään.

Positiiviselta puolelta mainittakoon seuraavat:
- johdinautot ovat ylivertaista teknologiaa, jonka toivoisi rantautuvan taas Suomeenkin
- ns. etninen ruoka on loistavaa ja edullista - joku voisi aivotuoda pari kaukasuslaista kokkia kotimaahamme
- metro toimii loistavasti siitäkin huolimatta, että kolme kuudesta metroasemasta, joille yritimme, oli hävinnyt johonkin matkaopaslärpäkkeen kartan painatuksen jälkeen

Aika vähäksi siis anti jäi. Tuli oltua turisti. Positiivista on se, että uskallan tunnustaa.

Tunnustakaa yhteinen addiktiomme

Tämä alkaa nyt lipsua aika pahasti pääotsikon ohi, mutta menköön. Halusin nyt kuitenkin vain sanoa, että Facebookin People You May Know -työkalu on kerrassaan terapeuttinen. Olen jo joitakin viikkoja addiktoitunut siihen tunteeseen, joka valtaa mielessäni klikatessani rastia yhä uusien nimi-naamakombinaatioiden kohdalla. Klik - sinäkään et ole ystäväni - klik - etkä sinäkään - klik... aaahh.

Valitettavasti työkalu on sen verran jähmeä, että pajatson tyhjennyttyä kestää pari päivää saada uudet potentiaalisten ystävien listaukset hylättäväksi. Totaalisesti tuohon ulossulkemisen tunteeseen addiktoituneena käyn nyt sitten Facebookissa useita kertoja päivässä tarkistamassa, olenko saanut uusia ehdokkaita vieroksuttaviksi. Tulen kärttyiseksi jos en pääse rastimaan ketään yli, ja kärttyisenä harkitsen jo koko profiilin hävittämistä, nykyisten kaverilistalaisten dumppaamisesta puhumattakaan. Addiktio mikä addiktio. Ilman kaveriehdokasgeneraattoria ei olisi kyllä juuri syytä Facebookia käyttää.

Alussa ystävämoottori heitti ehdolle ilmeisimmät kaverinkaverit, mutta nyt en enää hahmota, mistä ehdokkaat vedetään. Kun he eivät ole kaverinkavereita, ovatko he sitten kaverinkaverinkavereita? Huolestuttavaa on se, että muutaman kerran työkalu on ehdottanut henkilöitä, jotka todella olen joskus kauan sitten tuntenut, mutta joihin en keksi mitään selitysvoimaista yhteyttä Facebookin kautta. Huolestuttavaa sikäli, että etsiessäni paranoideja selityksiä Facebookin taidolle löytää oikeasti tuntemiani ihmisiä saatan sortua omaan numerotaidottomuuteeni. Jos nyt vaikka otetaan kaikki suunnilleen samoihin aikoihin kanssani samssa yliopistossa opiskelleet, millä todennäköisyydellä olen heidän kanssaan moikkausväleissä? Koska ei-kaverien profiileja ei voi nähdä, on vaikea hahmottaa yhteisiä tekijöitä. Samalla en voi olla säikähtämättä, joskin pelkotilani on niin narsistinen, että en kehtaa sitä kirjoittaa.

Seuraavassa numerossa lienee syytä palata blogin juurille ja yrittää analysoida tätä ilmiötä jotenkin. Niin, jotenkin.

Saniteettituotteet vertailussa

Koska pohjimmiltani haluaisin olla jossain määrin tiedostava kuluttaja, voisin kokeilumielessä kantaa korteni kekoon ja tehdä pienen yleishyödyllisen tuotevertailun. Pienen harkinnan ja nettiselailun jälkeen valitsen tuoteryhmäksi WC-paperit.

Vertailuun valittiin kohtuuden nimissä kolme takapuolen pyyhkimiseen suunniteltua tuotetta. Resurssien puutteessa kattava valikoima pyrittiin saamaan niin, että vaihtoehto a) edustaa melko arkista perustuotetta, vaihtoehto b) lapsiperheen kompromissipaperia ja vaihtoehto c) kermakankuille suunnattua kalliinpuoleista erikoisuudentavoittelutuotetta. Valituksi tulivat täten seuraavat saniteettituotteet:

a) Serlan Toilet Keltainen, pakkauskoosta riippuen n. 0,2-0,4 c/arkki lähikaupassani

b) Lotus Luonnonystävän, pakkauskoosta riippuen n. 0,25-0,45 c/arkki lähikaupassani

c) Atena kustannus Selibaattipäiväkirjat Minttu Hapuli, n. 5,5 c/arkki, lähinnä vain erikoisliikkeistä ja vain yhdessä pakkauskoossa

Ensimmäisenä vertailussa siis Serlan Toilet Keltainen. Ensivaikutelma tuotteesta on neutraali. Pakkaus on normaali muovikääre, ja rullat on sijoiteltu sinne varsin väljälti - tästä miinusta, kompaktimpaan pakkaustapaan pitäisi nykyaikana pystyä. Itse tuotteen rakenne on varsin tiivis, eikä turhanpäiväisiin pehmusteluihin ole panostettu. Käytännössä ei ole epäilystäkään siitä, että ohuehko paperi on tarkoitus taittaa vähintään kaksinkerroin ennen käyttöä.

Serla Toilet on pyyhkimiskokemuksena onnistunut. Tunne on sopivan miehekäs raapaisu kuitenkin ilman hiertymäriskiä.

Toisena päivänä yhden miehen testiryhmämme otti kokeiluunsa Lotus luonnonystävän -tuotteen. Pakkauspuolella ero Serlaan ei ole kummoinen, mutta paperin laatu on näppituntumalla havaittavasti paksumpi ja pehmeämpi. Pettymyksen tuottaa kuitenkin se, että lisäpaksuus ei tuota vetolujuutta eikä sitkeyttä. Takapuolituntumalla näissä ominaisuuksissa jäädään jopa ohuemmasta Serlasta jälkeen. Käytännöliisyyspisteet ovat kuitenkin kohtuulliset, mutta lopullisesti tuotteen osakkeet romahduttaa miehekkyyspisteiden putoaminen nollaan paperissa havaitun sydänkuvion takia.


Kolmantena WC-paperina testattiin siis Selibaattipäiväkirjat Minttu Hapuli. Jatkossa lyhennän nimen muotoon Selibaattipäiväkirjat, koska ylipitkän nimen loppuosa kalskahtaa jostain syystä jotenkin kylmältä ja epämiellyttävältä. Toisaalta tulee mieleen, josko markkinointiosastolla on tässä nimeä keksiessä ollut hieman alatyylistä huumoria mukana, sillä tokihan tervekätiselle miehelle WC-paperipakkaus toimii jonkinlaisena selibaattipäiväkirjana. Kyseessä taitaa olla seksistinen tuote?

Ensivaikutelma lupaa erilaisen pyyhkimiskokemuksen. Ekologisuutta korostaa suojaavan pakkausmuovin puute; epäilemättä valmistajan filosofiana on ollut se, että Selibaattipäiväkirjat ei jää ostajalle pitemmäksi aikaa, vaan vedetään nopeasti vessasta alas. Vertailluista tuotteista Selibaattipäiväkirjat on myyntipakkauksena pienin, ja heti kaupan hyllyltä käteen ottaessa huomaa myös, että tuote on kevyttä tavaraa. Kaiken lisäksi paperi on roimassa alennusmyynnissä verrattuna valmistajan nettisivuillan ilmoittamaan suositushintaan. Koska kyseessä on vielä kohtalaisen tuore tuoteuutuus, ei alennusmyynnistä liene kohtuutonta päätellä, että ainakaan mitään Minttu Hapuli -tuoteperhettä ei ole luvassa, vaan Selibaattipäiväkirjat haudataan aikanaan kaikessa hiljaisuudessa hetken hullutuksena.

Koekäytössä Selibaattipäiväkirjat osoittautuu ominaisuuksiltaan epätasaiseksi. Ensimmäinen iloinen yllätys on se, että arkkeihin on painettu tekstiä! Tuntuu ihmeelliseltä, että vasta nyt WC-paperiin on keksitty painaa vessalukemiset mukaan. Kaiken lisäksi joka arkissa on eri teksti, joten luettava ei ihan heti lopu kesken. Istunnon aikana mieleeni tulikin bisnesidea. WC-paperivalmistaja voisi tuottaa miljoonan apinan menetelmällä satunnaista tekstiä ja julistaa kilpailun, jossa rullastaan järkevän lauseen löytävä voittaa hienon palkinnon. Ehkä Atena kustannuksella tällaisia suunnitelmia onkin, mutta itse kilpailua ei ole vielä saatu aloitettua, vaikka tuote on jo markkinoilla?

En tosin tiedä, onko Selibaattipäväkirjoissa eri myyntipakkauksissa eri tekstit, vai onko jokainen pakkaus sisällöltään samanlainen. Ei itse asiassa huvita ottaa selvää, sillä jo muutaman arkin luettua havaitsin, että tekstiin on sattunut mukaan kaikenlaisia arveluttavia karkeuksia, oliko siinä nyt olmeistakin jotain. Selibaattipäiväkirjat tuokin mieleen homeopaattisten takapuolenpyyhkijöiden koulukunnan latinankielisen sanonnan similia similibus deleor, eli suomennettuna samanlainen pyyhkii samanlaista.

Itse pyyhkäisykokemus ei ole erityisen ekstaattinen, vaikka tuotteen soveltuvuutta takapuolen pyyhkimiseen en toki kyseenalaista. Jotenkin toimituksen jälkeen tuntuu kirvelyä - oliko paperi jopa raavaalle miehelle liian karkeaa, vai johtuuko karvastelu siitä tekstistä? Lähetinkin Atena kustannuksen nettisivujen palautelomakkeella kysymyksen, ovatko he varmasti muistaneet käyttää Selibaattipäiväkirjojen painatuksessa anusystävällistä painomustetta, mutta en jostain syystä ole saanut vastausta.

Toisaalta on huomioitava, että arkkien määrä myyntipakkauksessa on huomattavasti pienempi kuin muissa vertailtavissa tuotteissa. Valmistajan ilmoituksen mukaan arkkeja olisi tuotteessa 172, ja ikään kuin vakuudeksi arkit on vielä numeroitu. Koska pöntöllä tuotteen muita painomerkintöjä tavaillessani tulin kuitenkin epäluuloiseksi niiden luotettavuuden suhteen, tulin tarkastaneeksi luvun. Pikatarkistus osoitti, että arkkien lukumäärä on hädin tuskin puolet luvatusta - valmistaja on erehtynyt numeroimaan jokaisesta arkista molemmat puolet! Kiitettävää kierrätysmentaliteettia, mutta koekäytössä tulin siihen tulokseen, että arkki tekee mieli pudottaa käsistään jo ensipyyhkäisyn jälkeen. Tuostakin lyhyestä kosketuksesta tulee jotenkin omituisesti likainen olo, mikä ei tietysti herätä luottamusta puhdistautumistuotteen kohdalla. Kokonaisuudessa onkin tietynlainen huijauksen maku.


Lopuksi: Yhteenvetona todettakoon, että hieman yllättäen kallein tuote (Selibaattipäiväkirjat) osoittautui laadultaan karkeimmaksi. Sitä suositellaankin lähinnä erikoisuuden tavoittelijoille ja masokisteille. Vertailun ykköseksi nostaisin kustannustehokkuuden ja käytännöllisyyden takia Serla Toilet keltaisen. Joka tapauksessa on todettava, että näin aktiivista kuluttajuutta osoitettuani tunnen itseni nyt piirun verran paremmaksi ihmiseksi.

R & A osa II

Lisää huomioita, jälleen paremmuusjärjestyksessä. Yksi leffa oli pakko jättää väliin työkiireiden takia; jatkossa pitänee ottaa opiksi ja varata festariviikolle joku leffoista vapaa iltapäivä. Pohjoismaat näköjään jyräävät tällä haavaa.

The Art of Crying. Erinomaisen häiriintynyt tanskalainen insestikomedia. Ohjaajan lahjakkuutta ei voi epäillä, kun valkokankaalla pikkupoika riisuu pyjamaansa "lohduttaakseen" isukkia, ja yleisö nauraa röhöttää. Tämäntyyppinen touhu on selkeästi tanskalaisten ydinosaamisaluetta.

Ping-pongkingen. Ruotsalaiseen tunturinkupeeseen, lumen, jään ja pakkasesta punoittavien keskelle, on sinnekin syntynyt koulukiusattava poika. Leffassa on juonta vain nimeksi, joten lähes 110 minuutin pituus tuntuu ylenpalttisesta. Tunnelmaa kuitenkin riittää, joten reippaammin leikkaamalla tämä olisi voinut olla erinomainen, kun se nyt on vain hyvä.

White Night Wedding. Pitkästä aikaa tuli nähtyä Baltasar Kormakuria. Ihan hupaisa kuvaus aidosti tylsästä miehestä ja hänen ympärillään pyrivistä eksentrikoista.

Otto; or Up with Dead People. Ehkä hieman teatterikorkean lopputyö -tasoa teknisesti, mutta kiitettävän roisi kuitenkin. Naiskatsojia runsaat ja eksplisiittiset homoseksikohtaukset varmasti miellyttävät, joskin feministisempia katsojia voi kiusata se, ettei yhtään miestenvälistä anaaliyhdyntää näytetä. Muuten aika keskinkertainen, mutta kyllähän tyhmät zombivitsit minuun aina uppoavat.

Vaclav. Tsekkiläinen elokuva kylähullusta, joka menee kiukunpuuskassa liian pitkälle. Kaikin puolin toimiva setti.

Aaltojen kuohu. Ghibliä ilman satuolentoja; naispääosakin on nirppanokkainen ja väkivaltaan taipuvainen tokiolaistyttö, joka hyväksikäyttää kaikkia ympärillään olevia. Tarina ei ole kummoinen, vähän kuin jokapojan koulumuisteloita. Kipinä puuttuu.

De unge år: Erik Nietzsche sagaen, del 1. Lars von Trierin käsikirjoittama kertomus nuoren miehen taiteellisista pyrkimyksistä tanskalaisella ohjaajalinjalla. Parasta antia olivat opiskelijoiden harjoituslyhärit. Oletettavasti sisälsi paljon sisäpiirihuumoria.

Eagle vs. Shark. Tässä leffassa nauroin selvästi vähemmän kuin muut katsojat keskimäärin. Se voi johtua siitä, että pidin leffan nörttihahmoa jotenkin epäonnistuneena karikatyyrina. Lisäksi epäuskottavuus saavutti häiritsevät mittasuhteet. Tarinan päähenkilö on kiistämättä kaikilla mittareilla kaunis ja miellyttäväluonteinen nainen, ja silti hän kuolaa sellaisen miehen perään, jossa nörttiyden kliseisimmät negatiiviset piirteet yhdistyvät narsistiseen itsekeskeisyyteen. En nyt viitsi kuitenkaan kieltää paikoin nauraneeni.

La Rabia. Toistaiseksi mitäänsanomattomin, joskaan ei huonoin elokuva. Auringonlaskukuvat aika lailla kärsivät esitystekniikan puutteista. Toisaalta mukavan naturalistisella tavalla synkkä ja hieman lakoninenkin.

R & A alkutahdit

Terve, toveri B. Ajattelin laittaa näitä R & A -arvioita tähän jo pikkuhiljaa. Toistaiseksi parhaimmasta heikoimpaan. Vallattomasti spoilereita.

Lars and the Real Girl. Odotin jonkinlaista vanhan koulukunnan ATM-elokuvaa, mutta jo ensimmäisen viiden minuutin aikana elokuva paljastui enemmänkin farssiksi. Jostain syystä elokuvan leikkauksista tuli mieleen sketsisarjojen tyyli. Mukavasti eläytyvän yleisön joukossa kuitenkin erittäin nautittava kokemus. Maailmankuvaani ei vain oikein sovi se, että kun elokuvan sosiaalisesti rajoittunut mies tanssii muovinuken kanssa yksin asunnossaan, yleisöstä useampikin naisääni päästää awwww-äänen. Hemmetti, ei sukupuolien välisestä sodasta tuollaisten kanssa mitään tule. Toisaalta on tietysti helppo tulkita, että äännähdys oli verrannollinen reaktioon, joka ilmenee naisen havaitessa söpön kissanpennun; täysin aseksuaalinen siis. Suosittelen elokuvaa lämpimästi kuitenkin, ja käyn varmasti tämän toistekin katsomassa, kunhan se teatterilevitykseen tulee.

Los Cronicrímenes. Vaikka aikamatkailun paradokseilla kikkailu onkin hieman väsähtänyttä, tässä siitä onnistutaan puristamaan kaikki absurdeimmat käänteet irti. Kun aikakone ensimmäisen kerran käynnistetään, mitä muutakaan voisi tapahtua kuin se, että siitä välittömästi putkahtaa läpi joku tulevaisuutensa sotkenut avaruusjatkumoturisti. Elokuvaan tuo lisäuskottavuutta vielä sekin, että tissien (etenkin paljaiden) vaikutusta ihmisten käytökseen ei väheksytä.

Garage. Viehättävällä irkkuaksentilla puhuva päähenkilömme on hieman yksinkertainen, täysin vilpittömän hyväntahtoinen ja pohjattoman yksinäinen - näistä johtuen luonnollisesti myös elämänkokemukseltaan, tilannetajultaan ja ihmissuhdetaidoiltaan kolmetoistavuotiaan tasolla. Sydämen valitulta tulee lemput, baarissa pahat pojat kiusaavat, ja lopulta tulee vielä aiheeton pedofiliasyytekin. Mikäpä siinä auttaisi kuin mennä jokeen. Vaikka fiksaatioini näihin yksinäisen miehen tragedioihin alkaa saada jo häiritsevät mittasuhteet, on kuitenkin sanottava, että olihan tämä ihan nautittava kokonaisuus.

Vexille. Ihan mielikuvituksella tehty robottianime. Juoni on pienestä aukkoisuudesta huolimatta toimiva, ja scifielementitkin saavat hiljaisen hyväksynnän. Isoin miinus tulee latteasta kuvastosta, detaljien puutteessa maisemat ovat kohtuuttoman steriilejä. Isoin plussa onnistuneesta Dyyni-lainauksesta.

Be Like Others. Iranissa homoseksuaalisuus on kuolemantuomion arvoinen synti. Sukupuolenvaihdosleikkaukset taas ovat OK, koska koraani ei millään muotoa niitä tai mitään analogistakaan kiellä. Sukupuolenvaihdosleikkauksia tehdään Iranissa lähes eniten maailmassa. Syiden ja seurausten suota selvittelevä dokumentti onnistuu olosuhteisiin nähden varsin hyvin.

Klass. Tässä on kaikki koulukiusaamiseen liittyvät nettikliseet. Urheilijapojat kurmottavat tietokoneharrastajaa liikuntatunnilla. Huutosakkitytöt hihkuvat, kun nörttiä hakataan koulun käytävällä. "Fiksu" tyttö jättää poikaystänsä, kun tämä yrittää auttaa kiusattua ja joutuu siksi itsekin ulos räyhäjengistä. Elokuva onnistuu kuvaamaan tilannetta nimenomaan kiusattujen näkökulmasta varsin realistisesti; se ei yritäkään taustoittaa kiusaajia jollain ankealapsuusjaliianvähänaikaaäidinsylissä -säälittelyllä. Sikäli se olisi toimiva koulutusvideo, ellei loppuratkaisu olisi kouluammuskelu. Elokuvan ohjaaja Ilmar Raag oli näytöksessä paikalla ja esitti varsin mielenkiintoisia ajatuksia aiheesta; merkillepantavaa on se, että hän ei suoranaisesti väittänyt, että ankara kiusaaminen olisi kouluammuskelujen syy oikeassa elämässä. Ei tämä kyllä koulujen opetusohjelmaan sovi, sillä kasvatuskeinona tällainen "Jos kiusaat, sinut lopulta ammutaan" on vähän samaa tasoa kuin uskovaisten helvetillä pelottelut, ja hieman korkeammalle pedagogiselle tasolle pitäisi sentään päästä. Aikuisten elokuvana tämä on kuitenkin varsin kelpo. Yksi syy onnistumiseen on varmasti se, että ohjaaja-käsikirjoittaja rakensi elokuvan suoraan nuorilta kuulemiensa tarinoiden varaan, ja realismi on sikäli korkealla tasolla.

Boy A. Aika turha. Entinen nuorisorikollinen vapautuu murhatuomiostaan ja yrittää sopeutua elämään itkuisena, arkana ja täynnä syyllisyyttä. Vaikka aihe on ihan asiallinen, päähenkilön enkelimäisyys ja viattomuus on jotakuinkin väkinäistä sympatian keruuta. Vähemmän mustavalkoinen asetelma olisi tehnyt elokuvasta kiinnostavamman ja uskottavamman kannanoton rehabilitaation puolesta.

La Question humaine. Nykyajan bisneksessä käytetään samanlaista kieltä kuin natsien aikaisessa Saksassa, öhö-öhö. Nykyajan bisneksessä ja politiikassa ihmisiä lajitellaan samalla tavalla kuin natsit lajittelivat, öhö-öhö. Väliin poltetaan runsaasti tupakkaa ja juodaan melkoisesti viinaa samalla kun naidaan ristiinrastiin, joskin ilmeisesti jonkinlaisena sisäpiirin vitsinä ei juoda ollenkaan punaviiniä. Lieneekö tämä punaviinittömyys ranskalaisessa elokuvassa jonkinlainen dekadenssin analogia? Elokuva on kahden tunnin ja vartin mitassaan ylipitkä, mutta jostain kumman syystä ei kuitenkaan pitkästyttävä.

Death Note. Ei pitäisi mennä katsomaan näitä mangafilmatisaatioita. Yleensä kukkua. Nyt teki mieli nukkua. Juonessa on tavallaan päräyttäviä piirteitä, joista olisi puoli tuntia leikellen saanut ihan tehokkaan kokonaisuuden. Mutta tyylillisesti tämä nyt vain on aikamoinen sekasotku.

Martyrs. Kauhuelokuvien aktiivisesta katselusta huolimatta en ole mikään gornon tai slasherin ystävä. Jonkinlainen pointti touhussa ainakin pitäisi olla. Tässä on hörhömäinen fantasiasalaliittokulttiteoria, joka jollain tapaa jopa saattaisi kantaakin. Ongelmana on kidutuskohtausten puuduttava yksitotisuus ja se, että elokuva jakaantuu oikeastaan neljään jaksoon (jotka kuitenkin ovat suoraa jatkumoa), joista tämä fantasiajuttu on vasta viimeinen. Katsoja on jo kolmeen kertaan ehtinyt ihmetellä, miten elokuvantekijät mahtavat saada kursittua käsiin leviävän juonen jonkinlaiseen päätökseen, mutta aina vaan löytyy joku uusi urpoileva juonentynkä. Itse asiassa pelkäsin elokuvaa katsoessani, ihan oikeasti. Pelkäsin jokaisen jakson loppupuolella, että elokuva ei taida kuitenkaan loppua tähän, vaan että luvassa on vielä joku typerä käänne ja lisää koohkausta.

Vielä yhdeksän päivää ja 21 elokuvaa jäljellä. Saa nähdä miten kunto kestää.

Espoo Cine -yhteenveto

Espoo Cine tuli sitten käytyä. Kino Tapiolan ongelmien takia vaihdoin viime hetkessä puolenkymmentä leffaa toisiin, koska sukkulointi elokuvien välillä ei innostanut. Seuraavana yhteenveto nähdystä, pl. alkukuva-lyhärit. Järjestys vakuuttavimmasta vaisuimpaan. Mielenkiintoista on se, että kärjessä on kaksi leffaa, joissa koulukiusaaminen on keskiössä.

Ystävät hämärän jälkeen: Koulukiusattu poika saa avun ystävystymällä vampyyritytön kanssa. Onhan sekin selviytymiskeino, mutta en nyt tiedä, mahtaako se nykypäivän kiusattuja ihmeemmin lohduttaa. Hauskaa kuitenkin, että ruotsalaiset tekevät suvaitsevaisuushenkisiä nuorisoelokuvia jopa vampyyreiden sopeutumattomuudesta. Aika selkeä ykkönen tällä festarilla.

Ben X: Lopussa hieman lässähtää, mutta kun yleissanoma on se, että mielikuvitustyttöystävä ratkaisee sosiaaliset ongelmasi, elokuvasta on pakko pitää. Koulukiusaamiskuvauksena autenttisen oloinen, joskin uhri oli ehkä liikaakin kärjistetty; on epäuskottavaa, että hän käy normaalia koulua.

Diary of the Dead: Ihan kelvollinen yritys uudistaa zombieteemaa. Romeron normiin suhteutettuna sisälsi yllättävän paljon huumoria. Visuaalisella puolella tämä ei toki amatöörikuvausta jäljitellessään ihan täysin vakuuta, joten toivotaan paluuta suoraan elokuvakerrontaan.

Kukkoilijat: Huumeita, huoria, pikkuroistoja ja kääpiövitsejä. Ihan hauskaa, joskin melko halpaa dialogia. Hyvä loppu. Fuck.

Wolke 9: Aika perinteinen kuvaus avioliiton hajoamisesta kolmanteen pyörään. Seksuaalisesti aktiiviselle naiselle ei riitä hänen kultturelli junaharrastaja-aviomiehensä, vaan masturboinnin lisäksi hän hakee lisätyydytystä myös toiselta, urheilullisemmalta ja elämäniloisemmalta mieheltä. Vaivaamaan jäi ehkä vain se, miksi asetelma taas kerran oli se, että nuorempi nainen hakee vanhempien miesten seuraa. Nainen on tässä hädin tuskin 60, kun hänen aviomiehensä oli yli seitsemänkymmenen, ja vakipanonsa jopa 76.

Far North: Tämänkertaisen festivaalin häiriintynein elokuva. Kuuluu sarjaan äitienpäiväspesiaalit, viimevuotisen La bella bête:n rinnalla. Sean Bean juoksemassa munasillaan tundran lumihankeen on ihan hauska näky.

Den man älskar: Naisen kahlitsematon himo väkivaltaisiin miehiin. Pyrkimys tasapuolisuuteen yllätti.

Absurdistan: Pienen maalaiskylän naiset seksilakossa miestensä laiskuuden takia. Naiseksi pukeutuva mies. Aiheita, jotka eivät kestä kovin montaa kierrätystä. Nauratti muutamaan kertaan, etenkin kun vaimojensa seksilakosta kärsivät miehet yrittivät karata huoriin. Ralf Königin versio Lysistratesta on tällä saralla kuitenkin niin voittamaton, että kaikki muu jää sen varjoon.

Winter soldier: En minä kyllä sitä John Kerryä tunnistanut.

Vivere: Nuori ja nätti teinityttö karkaa rokkaripoikaystävänsä mukaan. Kaikki muut naiset ovat lesboja. Jos ei tietäisi ohjaajan olevan nainen, näillä tiedoilla voisi veikata hänen olevan ATM. Sinänsä kyllä on varmaan ihan totta, että joulun aikoihin vanhemmat lesbonaiset lähtevät jahtaamaan nuoria tyttöjä.

Tres días: Pre-apokalyptinen elokuva taitaa olla harvinaisempaa kuin post-sisarensa. Tässä yritelmässä vätyksestä kasvaa sankari väistämättömän maailmanlopun edellä, ja sanoma kai yrittää olla se, että pitäisi tehdä oikein, vaikka se olisi turhaakin. Ironiapiirejäni kutittelee kuitenkin se, että päähenkilö sai lopussa tyttöystävän noin kahdeksi sekunniksi ennen lopullista tuhoa.

Revanche: Ylipitkäksi venyvä aikuisen miehen kasvukertomus täyttää kyllä paikkansa. Kriminaalimiehen ehtymättömän naissuosion rehellinen kuvaus tietysti on positiivista.

Det som ingen ved: Ruotsalaistyylinen (pieni pohjoinen maa ihmiskunnan kohtalon välikappaleena) salaliittotarina ei koskaan oikein vakuuta uskottavuudella. Sinänsä isovelikuvaukset toki aina ilahduttavat.

Saturno contro: Kahdeksan päähenkilöä on aika paljon liikaa, etenkin kun monet niistä ovat aika tavalla samannäköisiä. Muutamista nauruista huolimatta muisteltavaa ei jää.

Cecilie: Ei mitenkään erityisen omaperäinen kauhistelu, mutta osoittaa kuitenkin selvästi tanskalaisen elokuvakulttuurin tason tuotantoarvoillaan.

Till döden os skiller: Kirjoitin palautelomakkeeseen, että tässä oli liiaksi feministinen pohjavire. Alussa kuvataan, miten mies saa jatkuvasti turpiinsa vahvemmalta vaimoltaan. Sitten käytetään melkein tunti siihen, että tehdään miehestä säälittävä, naurettava ja vielä pahiskin, jonka jälkeen saadaan onnellinen loppu, kun mies pyytää naiselta anteeksi. Edelleen on näköjään vain hauskaa, kun vaimo pahoinpitelee miestään. Eipä silti, nauroin minäkin paikoin.

Miinusta tulee siitä, että elokuvat olivat paikoin limittäin. Toinen miinus siitä, että homoleffat menivät pahasti päälekkäin fantasiasarjan kanssa. Kolmas miinus siitä, että kauhupuolella oli kaksikin leffaa, jotka on jo aikaisemmin Suomessa festivaaleilla nähty. Hauskaa oli silti. Tanskalaisten heikko panos yllätti. Huomenna matkaan taas Tanskaan, ja pitää kai katsoa, josko löytyisi DVD:llä jotain mielenkiintoista.