Merkityksellisistä päivistä

Olkoonkin, että 30 (kymmenjärjestelmässä) vuotta on vaikkapa kantaluvulla kahdeksan 36 vuotta tai heksajärjestelmässä 1E vuotta, on kai asetettava jonkinlainen painoarvo kymmenjärjestelmän tasaluvulle. Toki voisi kysyä (ja kysytäänkin), miksi pitäisi ajanlaskussa asettaa erityistä merkitystä auringonkierrolle, eikä esimerkiksi galaksinkierrolle (jossa mitaten ikäni on noin 1,3274 E-7 vuotta. Vaikka totuus näin ollen on se, että 30(10) auringonkiertoa on aika arbitraarinen merkkipaalu, voi kuitenkin ottaa senkin asenteen, että miksipä ei asettaisi hetkelle jotain merkitystä, kun kerran tekosyy on jo olemassa.

Eli täytän 30 vuotta parin viikon päästä, täsmällistä hetkeä paljastamatta. Ostin juuri liput Absoluuttisen nollapisteen keikalle 24.10. Korjaamolla, sanotaanko sitä sitten juhlan osaksi tai silkaksi arkiseksi sivistykselliseksi velvollisuudeksi. Tarkoitukseni on joka tapauksessa tehdä Se kakku, kaikkien lapsuusvuosien syntymäpäivien fantasia, tekele joka sisältää lastenkakkujen perusainekset ja täydentää kokonaisuuden aimo töräyksellä kermavaahtoa ja runsaalla jäätelöntörsäyksellä. Koska joka tapauksessa tulen omassa mielikuvituksessani nostamaan tämän rasva- ja sokeriannoksen johonkin herkuttelun ultimatuumin tuolle puolen, odotan luonnollisesti oman sisäisen väistämättömän pettymykseni kompensaatioksi kehuja ulkopuolisilta.

Tapahtuneen kunniaksi järjestettäköön myös elokuvien katselua, tämän kulttuurimuodon kun voi katsoa vallanneen jo merkittävästi liiankin suuren osan arkisesta ajankäytöstäni. Tällä keraa valitsen ikään kuin päähenkilön oikeudella katsottavan materiaalin itse, joskun vihjeitä valinnoista voi löytää IMDB-arvosanojen kärkikaartista. Sanotaan nyt alustavasti tämän tilaisuuden järjestämisajankohdaksi tuo 24.10. Samalla voi tietysti promota tuota keikkaa - joskin uskon sisältävän sen lähinnä nollapisteen nykyisiä pulputuksia, se on silti varmasti suosittelemisen arvoinen.

Palataan asiaan.

R & A -loppukommentit

Jälkimmäisen viikonlopun leffat on näköjään vielä kirjoittamatta.

Mary and Max: Runsaasti pikkunäppärää huumoria ja semi-nokkelia käänteitä. Ei erityisesti naurattanut eikä liikauttanut, mutta jätti kuitenkin varsin hyvän mielen. Philip Seymour ääninäytteli tässä animaatiossa niin kuin ääninäyttelijän pitääkin, eli kiinnittämättä huomiota itseensä.

Pangarööv: Festivaalin toisessa virolaisessa elokuvassa syrjäytynyt ja koulu- sekä kotikiusattu nuori asettaa toivonsa romanttiseen rikollisen uraan. Elokuvassa on runsaasti ns. vahvoja, itsenäisiä naisia, mutta ei juuri muuta kiinnostavaa.

Food, Inc.: Amerikkalainen dokumentti amerikkalaisesti ruuasta. Lahden sillä puolen on tällainen hyvin tuotteistettu tiedostavan dokumenttielokuvan konsepti, ja ainakin itseäni ärsyttää jo vähitellen se tyyli. Lopussa vielä kaiken lisäksi väännetään rauralangasta se, miten kuluttajan nyt pitää syödä/äänestää/sijoittaa/liikkua/elää. Osittain tämä oli nyt ihan asiallista animalia-kamaa, mutta kiinnostavinta oli osuus Monsanton GM-maissibisneksestä.

Disko ja tuumasõda: Festivaalin kolmas virolainen elokuva oli dokumentti Suomen television vaikutuksesta virolaisten elämään neuvostovallan alla. Dokumentaristi kuvaa oman lapsuutensa kautta Dallasin ja Ritari Ässän tuottaman ilon/ahdistuksen, ja loppukliimaksina käydään läpi Emmanuellen ensi-ilta Suomen televisiossa. Ihan hilpeä lopetus, jonka arvo on enemmänkin tuossa lapsen näkökulmassa, vaikka neuvostoabsurditeeteilla muutenkin revitellään.

Tämänvuotisesta R&A:sta yksikään elokuva ei edellytä uusintakatsomista. Ykköseksi jä Gigante, mutta koska uruguaylainen marginaalielokuva tuskin koskaan Anttilan alennuskoriin päätyy, sitäkään ei varmaan tule toiste katsottua.

Sen sijaan Demoni oli toisellakin katselukerralla viihdyttävä.

R&A -viikko

Hieman on venynyt näiden muistiinpanojen teko. Lisäksi torstain kohdalla mehut loppuivat täysin, ja pari päivää on mennyt hieman nuhaisenakin lepäillessä. En ole vieläkään oppinut välipäivien merkitystä, niitä tarvitaan töyssäkäyvälle tällaiseen viikkoon vähintään kaksi. Toistaiseksi festari on ollut pettymys, teemana tuntuu tänä vuonna olevan elokuvan venyttäminen ylipitkäksi.

Parque Via: Hyvin vähäeleinen kuvaus miehestä, joka on asunut yksin käyttämättömän kartanon talonvahtina vuosikymmeniä, ja joutuu lopulta muuttamaan talon myynnin tieltä. Spoilaan lopun: Entisen omistajan kuollessa yllättäen sankarimme kiittää jumalia ja takoo emännän ruumiin lapiolla muusiksi päästäkseen vankilasellin yksinäisyyteen, välttääkseen ihmisten kohtaamisen. Periaatteessa hieno elokuva.

Gigante: Jättiläiskokoinen, hyväsydäminen ja juro hevari-myymälävartija alkaa seurailla yövuoron siivoojaa aluksi valvontakameran kautta, sitten kadulla. Hämmentävintä elokuvassa on se, että se on Uruguaysta (eikä Suomesta). Lähes täysosuma, mutta menettää hieman pisteitä päähenkilön paikoin väkivaltaisten otteiden takia. Näyttelijät olivat todella luontevia ja rooleihinsa sopivia, joten ei ollut yllättävää kuulla, että päähenkilö on siviiliammatiltaan opettaja - siltä pohjalta on varmasti ollut helppo omaksua vartijan rooli.

Rusalka (Mermaid): Venäläistä fantasialla sävytettyä tytön kasvutarinaa. Ylipitkä, hetkittäin hauska, mutta pitkälti unohdettava.

La fille du RER (The Girl on the Train): Tyttö sekoittaa elämänsä ja ahdistuksen puuskassa tulee tehneeksi ilmiannon rasistisesta hyökkäyksestä itseään kohtaan. Teema on kiinnostava, elokuva kertoo naisellisesta halusta olla uhri. Käytännössä tekijöillä ei kuitenkaan ole ollut mitään sanottavaa. Perustuu tositarinaan, mutta jostain systä lopputekstien selvitystä asiasta ei ollut käännetty. Mikäli jotain siitä ymmärsin, elokuva oli kuitenkin tarinaltaan hyvin vapaasti mukailtu.

La Nana (The Maid): Suomalaiselle hieman vieras aihepiiri: sisäkkösota. Asemansa puolesta pelkäävä sisäkkö alkaa romahtaa henkisesti, ja alkaa terrorisoida ympäristöään. Suhteellisen hauska, mutta vieraan aihepiirin päällimmäinen ajatus oli se, että tässä saattaisi olla jotain huumoria, mutta en voi sitä ymmärtää.

Bakjwi (Thist): Korealaisesta papista tulee epähuomiossa vampyyri. Elokuvassa ovat pääosassa limanvaihdosta ja verenimusta kuuluvat äänet, joihin vampyrigenressä kiistämättä on usein kiinnitetty liian vähän huomiota. Hieman venytetty, mutta periaatteessa tymäkkä vampyyrikokonaisuus, jossa kantavana teemana vampirismin eettiset ongelmat ja niiden ratkaiseminen veripankista varastamalla ja koomapotilaita lypsämällä.

The Girlefriend Experience: Ehdoton pettymys. Pinnallinen kuvaus luksusprostituoidun elämästä. Positiivista lyhyys.

Synecdoche, New York: Charlie Kaufman itseään täynnä. Ensimmäiset puoli tuntia hauska, sitten seuraavan tunnin ihan älykäs ja katsottava, loput kolme varttia kuolettavan pitkästyttävä ja raivostuttavan itseriittoinen. Tästä olisi voinut jättää ihan huoletta puoli tuntia lopusta katsomatta.

Air Doll: Pumpattava barbara herää henkiin. Fiilistelyä, ei juuri sisältöä. Olin niin poikki, ettei katsomisesta tullut oikein mitään. Ei tämä nyt paha olisi joskus sunnuntaiaamuna.

R&A - pari ensimmäistä päivää

Jos nyt muutamalla sanalla.

Humpday: Perustasokkaassa indieleffassa vakiintunut neljääkymmentä lähentelevä normimies tapaa vanhan vaihtoehtouralle lähteneen kaverinsa ja päättää tehdä tämän kanssa heteromiesten homolyhytpornoelokuvan (eräänlaisena taideprojektina, oman avoimuuden tutkielmana ja pelkojensa kohtaamisena). Idea tuntui hieman huolestuttavalta, mutta toteutus on ihan hauska ja älykäskin. Käsittelemättä jää tosin kokonaan se iso kysymys, miksi se homoseksuaalisen aktin suorittaminen niitä äijiä niin paljon pelotti.

Zombies of Mass Destruction: Zombit iskevät amerikkalaiseen saariyhteisöön, ja televisio löytää heti epäillyksi muslimiterroristi Mustafan. Paikalliset eloonjääneet päättävät käyttää "jumalan kaikille amerikkalaisille suomaa oikeutta" kiduttaa naapurin iranilaistaustaisesta ravintolanpitäjästä totuuden irti. Samaan aikaan kaapistatulomatkalla kotipuoleensa päätyneet homoseksuaalit pakenevat paikalliseen kirkkoon, jossa heidän sieluistaan päätetään tehdä "zombie-proof" homonkäännytyskoneella. Kiilusilmäiset uskikset ja kaikenlainen ennakkoluulo ja rasismi päräytetään tässä leffassa kankaalle huomattavasti suoraviivaisemmin kuin romerolaisessa perinteessä. Tyylilaji vaihtelee satiirista goren kautta ihan jämäkkään zombiväkivaltaankin. Halpikseksi ihan OK.

Tony Manero: Pinochetin Chilessä televisio-ohjelma etsii Saturday Night Feverin hengessä Chilen Tony Maneroa. Päähenkilö manipuloi, varastaa ja murhaa itsensä mukaan kisaan. Diktatuurin toivottomuutta kuvastaa mukavasti se, että pääpalkinto kisasta on tehosekoitin. Jotenkin mahdottoman nihilistinen leffa, eikä oikein sytyttänyt.

Fish Tank: Realistisen oloinen kuvaus teinitytön aikuistumisesta englantilaisessa kerrostaloslummista. Jotakuinkin kaikki kaunis ja lupaava paljastuu hyväksikäytöksi ja valheeksi, ja lopulta suunsoittokin muuttuu teoiksi. Brittien nuorisokuvauksissa suunsoitto on aina yhtä hilpeää.

Soovide puu: Sekava viritys, jossa maaseudun tyttö yrittää etsiä töitä Tallinnasta -luonnollisesti aloittaen stripparioptiosta. Kaikenlaista tapahtuu, ja mitään ei viedä kunnolla loppuun. Hukattua potentiaalia.

Visioneers: Ensimmäinen iso pettymys tälle vuodelle. Idea on se, että ihmiset ovat jonkinlaisena stressireaktiona alkaneet räjähdellä kappaleiksi ihan omia aikojaan. Scifiä, houretta ja yhteiskuntakriittistä diipadaapaa on kasattu unettavaksi sekasotkuksi.

Luontosuhteesta

Näin näin lomaviikon piristykseksi Lapissa ensimmäistä kertaa saukon luonnossa. Se oli eläimeltä varmaan vähän kuin työtapaturma. Ilmeisesti saukko pyrki puroa ylöspäin pitkillä sukelluksilla, ja joenmutkaan tullessaan ei osannut odottaa mutkan takaa marssivan vastaan outoja kulkijoita. Se nosti päänsä vedestä kuin sukellusveneen periskoopin, kääntyi katsomaan häiriötekijöitä ja sekunnin tuijotettuaan sukelsi häviten jälkiä jättämättä. Näin ollen suuri luontohavaintoni kesti noin 2 sekuntia.

Eihän tuossa sinänsä mitään ihmeellistä ole, mutta mainitsen nyt, kun vain pari päivää myöhemmin törmästin toiseen mielenkiintoiseen havaintoon, tällä kertaa tosin ei luonto -sellaiseen vaan kaupunkihavaintoon. Töölönlahden rannalla oli kettu leikkimässä saaliikseen saamallaan kanipupulla. Päätellen eläimen tavasta leikitellä saaliillaan arvioisin kyseessä olevan naar... tarkoitan tämänvuotisen pennun. Se yritti myös hilpeällä tavalla tavoitella hyppäämällä puussa rääkynyttä varista. Ketunpoika ei piitannut metrin päästä suihkivista pyöräilijöistä sen enempää kuin äänekkäästi kaninmussutusta kommentoivista nuorisojoukoistakaan. Tarkkailin tilannetta muutaman minuutin, mutta veijarin rauhoituttua ruokailemaan päätin antaa omalta osaltani ruokarauhan.

Yleensä kaupunkilaisten luontosuhdetta mollataan siitä, että he eivät ole nähneet tai muuten kokeneet mitään, eivätkä siksi ymmärrä luonnonlakeja, kuten saaliin ja pedon taspainoista suhdetta. Sanotaan kaupunkilaisten synniksi sitten vaikkapa eläinten inhimillistämistä. Käytännössä kuitenkin olen itse nähnyt kettuja vain auton ikkunasta ja toisaalta kaupungissa, enkä koskaan varsinaisesti luonnossa liikkuen. Ikinä en ole päässyt seuraamaan villipedon ruokailua niin kuin tänään. Sikäli tulee mieleen, että kaupunkilaisen luontosuhdetta häiritsee kenties enemmänkin se, että kaupunkilaisen on ehkä vaikea tajuta, miten vähän metsässä näkee mitään pikkulintua isompaa.

Mitä sitten? Ei oikeastaan mitään. Kaupunkiluonto ei tietenkään ole sen vähäarvoisempaa kuin erämetsäkään, mutta kyllä kaupunkielämä tietyllä tavalla latistaa luontokokemusta. Harvinaiset metsähetket hieman lässähtävät, kun kaupungissa kuitenkin näkee helpommalla enemmän.

Oli miten oli, maaruska oli paikoin jo ihan hyvällä mallilla. Sienet pitänee kerätä täältä etelästä, kunhan saisi aikaiseksi.

Cinen satoa

Kun käy festivaalilla katsomassa yli 20 elokuvaa, luulisi joukkoon osuvan ainakin muutaman ajatuksiakin herättävän pätkän. Kun nämä ajatukset jälleen kerran liittyvät sukupuolirooleihin, uskonnon ja politiikan rajapintaan ja nuorison rappioon, voi aiheellisesti kysyä, löytyvätkö inspiroivat elokuvat sittenkään niiden sisällön takia vai enemmänkin vain sillä periaatteella, että mikä tahansa tiettyjä teeemoja käsittelevä kulttuurituote aina palauttaa samat vanhat jankutukset mieleen.

Tämänkertaisella festivaalilla eniten jälkipuheiden tarvetta synnyttivät Naisen kivitys ja La journée de la Jupe. Elokuvat vertautuvat toisiinsa kiinnostavasti sikäli, että jälkimmäisessä naispaaria taistelee islamismia vastaan, edellisessä käytetään islamia aseena sekularistista yhteiskuntaa vastaan – ja kummassakaan tapauksessa ei pohjimmiltaan ole kysymys uskonnosta, vaan rahasta, vallasta ja pillusta, näin muistuttaakseni, että näppärä riimi oikeuttaa aina vulgaarinkin ilmauksen.

Avattakoon lyhyesti elokuvien teemoja.

Naisen kivitys kertoi iranilaisesta pikkukylästä, jossa eräs perheenisä on saanut tehtyä esisopimuksen 14-vuotiaan tytön ostamisesta uudeksi vaimokseen. Koska mies ei halua jakaa varallisuuttaan vanhan vaimonsa kanssa, hän ajaa kiristäen ja uhkaillen läpi tekaistun aviorikossyytteen, jonka moraalipoliisi, ystävät ja kylänmiehet sitten vievät loppuun elokuvan nimen mukaisesti. Vastenmielinen nimikohtaus vie elokuvan eksploitatiiviselle tasolle ja latistaa kokonaisuutta, mutta tarina on kuitenkin mielenkiintoinen.

Journee de la Jupe kuvaa ranskalaista koulua, jossa jokainen opettaja on ottanut hieman erilaisen lähestymistavan monikulttuurisuuden haasteisiin. Päähenkilö on maahanmuuttajataustainan opettaja, joka on päättänyt hylätä etnisen taustansa ja elää ranskalaisemmin kuin ranskalainen, feminiiinisenä ja kultturellina älykkökasvattajana. Hän ei suostu antamaan periksi kulttuurillisen hienotunteisuuden vaatimuksille, koska ne vaatimukset edustavat hänelle niitä perinteiden ja uskonnon kahleita, joista hän on itse taistellut itsensä irti. Opettaessaan julkisen, muslimivaltaisin koulun tavallisia nuoria hän ajautuu lopulta konfliktiin, nappaa itselleen oppilaan pistoolin ja päättää takoa Molierea (ja feminismiä) kakaroiden kalloihin aseella uhaten.

Laverreltuani nyt juonikuvauksia kuin mikäkin ala-asteen kirjaesitelmän pitäjä, pitäisi varmaan lyhyesti mainita itse asiastakin jotain. Mielestäni kiinnostavaa Hamepäivässä oli tämä asetelma, jossa koululaiset esittivät itsetietoisen ylpeitä ja hurskaitakin muslimeja voidessaan käyttää sitä opettajia ja koululaitosta vastaan. Milloin pikkugangsterit olisivat ylpeilleet muulla kuin pahanteolla ja itsetarkoituksella kapinoinnilla? Onko islamista tullut jopa eurooppalaisten muslimien silmissä niin häpeiltävä asia, että se alkaa oikeasti kiinnostaa nuorisoa kapinointikanavana? Muslimitaustainen nuoriso ei valitse tiekseen sekulaaria liberalismia (polvipituisia hameita), koska se ei ole enää riittävän radikaalia? Vai onko tässä vain kyse kiertokulusta: kun nuoriso ei koskaan kuitenkaan keksi mitään uutta, aika ajoin pitää nämä samat vanhat jutut aina nostaa pinnalle.

Naisen kivityksessä asetelma oli vielä sukupuolittuneempi. Aviomies ajaa kylällä korttelirallia tuntematon nuori nainen kyydissään ja katoaa päristellen yöhön, mutta puolisonsa hän saa moraalitutkinnan alle väittämällä tämän hymyilleen vieraalle miehelle. Ei tässä mitään uutta sinänsä ole. Mielenkiintoista on se, että onnistuin tästä asetelmasta noin viidessä minuutissa rakentamaan antifeministisen tulkinnan – tästä suorituksesta on oltava jo hieman ylpeä.

Katsellessaan valkokankaalta jumalansa nimeä huutavia kivittäjiä, käy ilmeiseksi, että kysymys on jollain tasolla demonisoinnista. Elokuva kertoo naisen ja naisen seksuaalisuuden demonisoinnista. Mielenkiintoista on kysyä, onko naisen seksuaalisuuden pelko johtanut siitä langetettaviin koviin rangaistuksiin, vai menevätkö syyt ja seuraukset itse asiassa toisin päin: ihmiset alkavat vihata ja pelätä sitä, mistä yhteiskunta niin kovasti rankaisee? Kun vertaa tätä jälleen viime aikoina pinnallen nousseisiin uutisiin siitä, että lentoyhtiöt kieltävät lapsia istumasta miesten viereen koneessa, ei voi olla huomaamatta analogiaa. Ei pidä ymmärtää, että rinnastaisin omassa arvomaailmassani pedofilian ja aviorikoksen. Oleellista on se, että elokuvan kuvaamassa islamilaisessa todellisuudessa naisen aviorikos on samaa suuruusluokkaa kuin pedofilia länsimaissa. En ollut tullut tätä aiemmin ajatelleeksi, mutta onhan se itsestään selvää: naisen seksuaalisuuden demonisointi islamismissa on täysin analoginen ilmiö länsimaiden (esimerkiksi) pedofiilihysterialle. Kun kummassa tahansa kerätään ilmiön taakse riittävästi vihaa ja pelkoa, noitavainot ovat valmiina alkamaan; vakaakin oikeuslaitos sitä paitsi koostuu ihmisistä.

En nyt jaksa mitään listauksia nähdystä tehdä, mutta ehkä ensi kerralla.

Hajahuomioita

Löysin paikallisesta supermarketista Carlsberg Master Brew -olutta, ja huomasin vasta tölkin avattuani ja maistettuani, että se on yli kymmenprosenttista tuhtia tavaraa. Ottaen huomioon työpäivää venyttäneen lento- ja automatkan sekä myyntimiehen tarjoaman myöhäisen päivällisen tuntui alkujaankin kyseenalaiselta idealta ottaa vielä olut, mutta parhaimmillaan se kyllä toimii loistavana unilääkkeenä tällaisissa tapauksissa.

Alan siis olla aika tuiterissa. Tämä saa minut miettimään sitä, että Absoluuttisen nollapisteen Suljettu-kiertueen missaaminen on suurimpia yksittäisiä virheitä elämässäni. Nykyisellään bändi tuntuu kehtaavan soittaa Rarmos Ybrehtarin ihan vailla mitään komplekseja. Vaikka se onkin miellyttävää kuunneltavaa, voi kuitenkin kysyä, onko jostain tingitty kun ei enää hävetä vanhoja juttuja. Oli miten oli, Absoluuttisen nollapisteen keikka ehkä n. vuonna -98 Down by the Kemijoki -festivaalilla on kuitenkin se suuri mutta hiljainen elämys, joka perustavanlaatuisesti muutti käsitykseni musiikista: taustahälystä tuli jotain jota maksoi vaivan kuunnella.

Tapasin vastikään työpaikalla tyypin, jonka kanssa olin useampaan otteeseen sähköpostitse keskustellut. Sähköpostissa hän viljelee runsaasti hymiöitä, joten oli jotenkin hämmentävää huomata, että irl kyseessä on jotakuinkin täydellisen hymytön ihminen. Tiukan asiallinen ja vakavailmeinen, edes silmistä ei erotu kovin voimakkaita mielenliikkeitä. En äkkiseltään alkuunkaan pysty muodostamaan mielipidettä siitä, onko tämä luettava hymiöille eduksi vai todisteeksi niiden haitallisuudesta, mutta nolottaa myöntää, että olin antanut niiden vaikuttaa muodostamaani mielikuvaan.

Viestinnästä

Olen usein yrittänyt muotoilla ytimekkäästi mutta kattavasti sitä, mikä hymiöistä tekee niin perkeleellisiä. En ole onnistunut, koska lopultakin irviöillä lienee käyttötarkoituksia yhtä lukuisia kuin muotojakin. Liian usein tietysti yleistän kaikki naamakkeet pelkäksi omille vitseille nauramiseksi tai epävarmuutta peitteleviksi hermostuneiksi hörähdyksiksi. Ovathan nämä käyttötarkoitukset toki ilmeisimmät, mutta tietysti hentomielinen voi nähdä irviöiden taustalla myös primitiivisen tavan osoittaa hyviä aikeita (vrt. esim avoimella kämmenellä tervehtiminen).

Näiden selitelmien otteesta hymiöt kuitenkin lipsahtelevat, kuten limaiset asiat yleensäkin. Pidän kuitenkin kiinni siitä, että hymiöiden käyttäminen rahvaanomaistaa kirjoitetun kielen. En halua maalailla visioita siitä, miten tulevaisuudessa ihmisten lukutaito on rapautunut nyanssien ymmärryksen osalta luolamiestasolle, jossa ihmiset ymmärtävät kielen sävyjä vain, jos niitä painotetaan jalan polkemisella, hampaiden näyttämisellä ja äänekkäillä karjaisulla. Mutta miksipä maalaamatta jättämien tosiasioita muuttaisi, sillä tähän suuntaan olemme jo menossa.

Näiden karmeiden suurten seuraamusten valtavirtojen lisäksi hymiöillä on toki myös sellaisia pieniä mutta kivuliaita seuraamuspuroja, joiden patoutuminen harmittaa kenties noita laajuudessaan vääjäämättömiltä tuntuvia kehityskulkuja enemmän. Hymiöt ovat hävittämässä kirjoitetusta kielestä pokerinaaman. Hymytön sarkasmi on uhanalaisessa tilassa, ja samoin armoitettu tiivistämisen taito, jota myös kiteyttämiseksi kutsutaan. Pelkään pahoin oivaltavien kiteytymien vaihtuvan arkipäiväisiin ilmaisuihin, joihin lisätään selitysosaksi hymiönhärpäke ilmaisutaidon puutteita paikkaamaan.

Kaiken tämän pitkällisen hymiöidenhaukkumisen lopuksi pääsenkin sitten itse asiaan eli siihen, miten tietoiseksi olen tullut niistä seikoista, joihin omassa viestinnässäni toistuvasti petyn, ja missä määrin nämä kenties liittyvät hymiövihaani. Ärsyynnyn tavastani hörähdellä hermostuneena, ja olen tyytymätön tapaani selostaa asioita monisanaisesti lörpötellen.

Aika monet elämää käsittelevät kirjoitukseni päätyvät päätelmään päänsä kiinni pitämisen autuudesta.

Ideologinen kuilu

Kuten edellisestä kirjoituksesta (ja naurettavat mittasuhteet saavasta Soininvaara-fanituksestani) ilmenee, koen ideologisen kotini olevan vihreissä. Kuitenkin minun on hyvin vaikea sitoutua Vihreään liittoon, ja katsonkin usein, että sitoutumisen edellytys olisi osallistuminen. Jos pyrkisin vaikuttamaan puolueen tulevaan linjaan, voisin kenties hyväksyä sen linjan nykyiset epäkohdat. Tätä asiaa olisi syytä tutkiskella enemmänkin, mutta pakkaamisen välttämiseksi aloitan tämän nyt hyvin pinnallisella tarkastelulla.

Eli mikä vihreiden linjauksissa eniten korpeaa, johdatusta poliittiseen monologiin. Osa 1, energiapolitiikka.

1. Anti-aluepoliittiset energialinjaukset. Vihreä liitto ei jostain syystä sitoudu kummoisellakaan painoarvolla edistämään maalämmön edistämistä. Epäilen syyksi sitä, että maalämmön edistäminen voisi lähinnä tarkoittaa maaseudun sähkölämmittäjien lämmitysmuodon vaihtamisen suoraa rahallista tukea. Epäilen anti-aluepoliittista piiloagendaa. Käsitykseni kenties falsifioituu nyt kun maalämpö on leviämässä kerrostaloihinkin.

2. Erikoiset priorisoinnit energiapolitiikassa. Viittaan lähinnä tuulivoiman nostamiseen vihreyden statussymboliksi. Minun on vaikea uskoa, että tuulivoiman jalustalle nostaminen (muiden ei-fossiilisten energialähteiden kustannuksella) olisi kovin hyvää ja vihreää energiapolitiikkaa. Hyvää teollisuuspolitiikkaa se toki voi olla.

3. Falskit ydin- ja vesivoimalinjaukset. Viitteeksi lainaus puheenjohtajan kirjoituksesta. "Vuotoksen energiapoliittista mitättömyyttä kuvaa se, että saman verran sähköä saadaan yhdestä tuulipuistosta ja moninkertainen määrä vaihtamalla hehkulampuista energiansäästölamppuihin.". Vesivoimaa ei koskaan voi arvioida sen nimellistehon kautta, koska sillä on merkitystä nimenomaan säätötehona. Toinen hyvä esimerkki on ydinjätteellä argumentointi. Mitä todellista merkitystä ydinjätteen lisätuotannolla on, kun nykyisetkin säteilevät joka tapauksessa vuosituhansia? Tällainen hönöily pitäisi kitkeä kerrassaan ainakin puoluejohdon puheista. Itse asioista voi olla erimielisyyttäkin, paitsi sikäli, että Ounasjoki pitäisi kyllä joka tapauksessa rakentaa. Säännösteltyyn Kemijokeen laskevana virtana sen virkistys- ja ympäristöarvot ovat entuudestaan vähäiset.

4. Vihreiden matala profiili biopolttoainekysymyksessä. Tämä lienee ilmeistä.

5. Jätteiden poltto ja mädätys biokaasuksi. On ympäristörikos, että pääkaupunkiseudulla poltetaan hiiltä ja kompostoidaan biojätettä.


Muutamia hajanaisia ajatuksia voisi tähän vielä ottaa:
- jos tomaatteja alettaisiin viljellä talvisin ydinvoimalan lauhdelämmössä, ostaisin niitä heti
- on silkkaa vastuutonta saamattomuutta, että ilmalämpöpumppujen myyjille ja asentajille ei ole polkaistu käyntiin mitään lupajärjestelmää
- olisi syytä käydä vakavaa arvokeskustelua siitä, miten yksityisautoilijan henkilökohtainen turvallisuus suhtautuu yleiseen hyvinvointiin (esim. ajovalopakon energiankulutus, autojen massan nousu turvaratkaisujen takia)

Kun näitä oikein listaamaan alkaa, tämä alkaa heti näyttää tosi pahalta. Ehkä meikäläisille pitäisi perustaa jokin alajärjestö vähän samaan tapaan kuin VINO (Vihreät nuoret ja opiskelijat). Se voisi olla vaikkapa Vihreät Insinöörit Sekä Vajavaisesti Asiantuntevat, VISVA.

Minun on vaikea uskoa, että lohkaisin noinkin huonon akronyymivitsin. Mihinpä sitä ei aikaa käyttäisi pakkaamista vältelläkseen.

Polveilevaa jaarittelua luontosuhteesta

Muuttoon valmistautuessani purin ensi töikseni sänkyni, koska oletin tarvitsevani vähintäänkin rälläkkää ja lekaa muhjuisten halpishuonekaluruuvien katkomiseen. Homma sujuikin hyvin ja vei vain puolisen tuntia, joten nyt makoilen toista yötä pelkällä patjalla. Huomaan nauttivani lievästä asketismista, joskin tiedän tunteen olevan ohimenevä.

Pitäisi yrittää telttailla useammin - retkipatjalla saa tämän tämän efektin toimimaan toden teolla - mutta tuntuu että olen onnistunut antisiedättämään itseni villin metsäympäristön allergeeneilta, ja tosiasiallisesti en ole retkeillyt tahi erästellyt vakavammin yli kymmeneen vuoteen. Kestän nykyään metsiä vielä heikommin kuin ennen. Se on kai aika huonosti. Armeijassa sain aina metsäleireillä toisena iltana VP:tä ja passituksen kasarmille, kun vaivauduin vain vastaanotolle. Nykyään sama tapahtuisi varmaan jo ensimmäisenä iltana. Eräänä tällaisena kertana muistan erään suorasanaisen jääkärin todenneen kasarmipassituksen oikeaksi, koska "onhan se paha lomillekin lähteä, kun naama on norsun vitulla". Sympatiansa oli hieman vaikeasti vastaanotettavaa.

Kuitenkin muutamat metsäkokemukset ovat harvinaisen voimakkaita elämyksiä:
- riekon soitimeen herääminen huhtikuisena yönä hangella nukkuen
- syysusvaisella metsälammella melominen
- yllättävä lumimyräkkä lokakuisessa metsässä; pyry joka pakottaa kesävaatteisen nuotiolle

Minut on kasvatettu niin, että metsä on hyödykkeiden (materiaalisten ja im-sellaisten) lähde, jota tulee hyödyllisyytensä vuoksi kunnioittaa. Tai ainakin näin sen olen käsittänyt. Kuitenkin nuo vahvimmat mainitsemani muistot ovat henkistä laatua. Muistan toki maalaismaisesta lapsuudestani ensimmäiset lintuni ja jänikseni, suurimmat kalani ja jopa parhaat hilla-apajani, mutta edes aika ei ole nostanut tällaisia materiaalisia iloja muistoista merkittävimpiin.

Olen aina ymmärtänyt käsitteet luonto ja ympäristö niin, että luonto on se joka käsittää kaiken ihmisen mukaan lukien, ja ympäristö on se joka käsittää kaiken muun paitsi ihmisen. Näin ollen ympäristöä ja ympäristöjä voi suojella, mutta luonnon suojeleminen on mieletöntä, koska se suojelukin on teko, joka muokkaa luontoa. Oletan joidenkin (humanistien) ymmärtävän nämä käsitteet täsmälleen toisin päin, koska (humanistit) ovat joskus syyttäneet käsitteiden sotkemisesta, mutta kuittaan mokomat haihattelut kristilliseksi hapatukseksi, jossa ihminen nostetaan luonnon yläpuolelle. Olen aina ollut siinä käsityksessä, että ympäristöjä tulee museoida osin samalla tavalla kuin rakennuksia ja esineitäkin; siksi koska haluamme museoida ne. Ei meillä ole mitään korkeampaa velvoitetta varjella ympäristöä sellaisena kuin se on, mutta sen verran luotan ihmiskunnan vastuullisuuteen, että olen varma meidän haluavan (kokonaisuutena) rakentaa ympäristöstämme sellaisen, että siinä on sovelias määrä alueita, joissa ihmisen vaikutus on rajoitettu. Ei meillä ole velvollisuutta vallita maata ja sen pikkueläimiä, mutta koska meillä on kyky, päätös vallitsemistavasta tehdään joko hallitusti tai hallitsemattomasti. Uskoakseni tulevaisuutemme on parempi, kun ote on aktiivinen; nykyisellään vihreä toiminta saa liian usein kaikenvastustamisen leiman, vaikka suojeleminen on osa tulevan elinympäristömme rakentamista.

Ihmiskunnalle tuntuu olevan vaikea myöntää, että käytimmepä ympäristöämme hyväksi sitten eksploitatiivisesti luonnonvaroja ryöstäen tai koskemattomia alueita museoiden, pohjimmiltaan toimimme molemmissa tapauksissa omia etujamme maksimoiden (perspektiiviä kenties vaihdellen). Naurettavimmillaan tämä näkyy virkistyskalastus- ja -metsästysaiheisissa mielipidekirjotuksissa, jossa selitetään harrastuksen motiiveiksi liikunnan ja raittiin ilman saamista sekä luontoelämyksiä. Itse näen tämän kuitenkin niin, että jos pyyntivälineiden kanssa liikkeelle lähtee, pääasia on saaliin saaminen; tämän myöntäminen olkoon minimitavoite luontosuhteen rehellisyydessä. Mikäli siinä sivussa muita elämyksiä tulee, se on toki bonusta, mutta nämä bonukset voisi saavuttaa paljon vähemmälläkin risukoissa viuhtomisella ja vahingoilla, jos olisi niistä _oikeasti_ kiinnostunut. Tai jos pääasia on kaljan juominen ja paukuttelu (kuten usein on, epäilijä käyköön hanhikojuilla kuukauden päästä), pitää sekin pystyä myöntämään.

Kuten todettua, asia ei ole ollut yli kymmeneen vuoteen henkilökohtaisesti ajankohtainen metsäilyn rajoituttua lähinnä päiväseltään tehtäviin marjareissuihin. Toivon kuitenkin kovin, että en ikinä kaupunkilaistu niin pahasti, että alkaisin nostaa nuo abstraktit erämaaelämykset jotenkin lähtökohtaisesti metsien materiaalisia hyödykkeitä arvokkaammiksi, sillä hyödyke se on immateriaalinenkin hyödyke. Arvostukset syntykööt kokemusten kautta. Kuitenkin vuodesta toiseen tunnun valitsevan mieluummin metsästä haaveilun kaupungissa kuin metsässä syyhystä ja turvotuksesta kärsimisen. Tai kenties taustalla on kuitenkin turhamaisuutta siitä, että jokaisen reissun jälkeen pitää kuitenkin palata ihmisten ilmoille naama norsun vitulla. Aivan sama, kokemus kuin kokemus.

Yritettäköön kiteyttää: En näe mitään puolusteltavaa siinä, että yhdeksän kertaa kymmenestä jänispata tai sienikeitto kotona nautittuna tuottaa enemmän iloa kuin tarveaineiden hankkiminen. Jälkimmäinen on lähinnä välttämätön paha. Toivon, että muuttaessani entistä keskemmälle kaupunkia myös jatkossa muistan tämän.

Lisäksi haluan vihjaista, että on hyvin rauhoittavaa mieltää kaikki inhimillisen toiminnan motiivit itsekkäiksi.

Vapaapäivä maalaiskaupungissa

Eilen elokuvista hotellille palattuani katselin kulkeissani pikkukaupungin lämpimän kesäyön elämää; nurmikolla notkuvia nuorisoporukoita ja hämyisille terasseille juuttuneita aikuisempia ryhmiä. Ilta oli sangen rauhallinen, mutta hotellin mökä kuului jo kaukaa. Hääjuhla oli vallannut jotakuinkin koko rakennuksen, ja nuorisomusiikin jumputus kuului huoneeseen kumeana, vessan peili hieman helisi aika ajoin. Taustamelu oli juuri sellaista jollaisena siitä pidän. Jostain syystä on aina hyvin rauhoittavaa mennä nukkumaan juhlimisen tai muun mekastuksen vaimeassa hälyssä - äänet ovat matalia eivätkä liian teräviä, ja musiikistakaan ei erota, kuinka kamalaa kuraa se mahdollisesti on. Muistan lämmöllä myös naapuria, jolla oli tapana soittaa iltaisin Bon Jovia seiniätärisyttävällä volyymilla; juuri niin kuultuna se oli odotettu tapahtuma. Tämä taustameluhakuisuus siitäkin huolimatta että olen kasvanut maaseudun rauhassa. Kuitenkin kaupunkioloissa inhoan meteliä päivisin. Viime talvena eräänä päivänä töistä kävellessäni havahduin yhtäkkiä poikkeuksellisen miellyttävään olotilaan. Kesti kauan keksiä, että se johtui rengasmelun vaimentumisesta lumisateen aikana.

Valitettavasti osa juhlaporukasta pakeni aina välillä kadulle jäähdyttelemään ja/tai tupakoimaan, mikä taas tuotti jo liiallistakin meteliä - teräviä kiljahduksia ja päällekkäin puhumista. Muistanpa toki kuitenkin itsekin joskus eläissäni kuuluneeni häirikköporukkaan; olen istunut baarin sisäpihaterassilla ja joutunut kahteen otteeseen kuulemaan baarinpitäjän toiveita naapurien yörauhan kunnioittamisesta. Siitä on seitsemän vuotta. Sen jälkeen en muista juuri viettäneeni lämpimiä kesäiltoja kaupungilla. Aloin myös miettimään, milloin olen viimeksi käynyt jossain muodollisessa juhlassa. Taisi olla kuusi vuotta sitten perhetuttavan ylioppilasjuhlat. Olen vältellyt viimeksi mainittuja varsin tehokkaasti, ja syystäkin.

Toverillista lämmintä pimenevää kesäiltaa ulkoilmassa mietin jossain määrin haikeudella. Olen aiemmin jahkaillut sitä, miten tuollaisesta vapaamuotoisesta yhdessäolosta nauttiakseen tarvitsee joko luottamuksen itseensä ja toveripiiriinsä, tai vaihtoehtoisesti välinpitämättömyyttä tulevaisuuden suhteen. Tuli kuitenkin mieleeni, että kyse on myös elämän intohimoista. Olen tullut siihen käsitykseen, että sosialisointi on kuitenkin joillekin ihmisille muutakin kuin ajanvietettä. Se on kenties intohimo siinä kuin toisille otteessaan kiinni pitävä kirja. Osalle kai se on myös kiintymystä toisiin ihmisiin ihan samalla tavalla kuin nörtti on kiintynyt tietokoneeseensa. En kuitenkaan saa oikein kiinni tuosta toverillisesta kiintymyksestä. Käsittääkseni se on jotain sellaista, joka luo hetkille merkitystä ilman substanssia. Huomaan karikatyyrimaisesti omasta käytöksestäni sen, että tovereita tavataan jonkin tekemisen varjolla, ei sen itsensä vuoksi.

En tiedä onnistuinko tuossa tavoittamaan eilisiltaista tunnelmaa niin tarkasti kuin halusin; mutta hetken minulle oli hyvin selvää, mistä on kyse ulkopuolisuuden tunteessa. Vannoutunut empiirikko varmaan jatkaisi tästä ostamalla hienoimman autoradan mitä kaupasta löytyy.

Hajahuomioita

Kävin katsomassa Star Trekin. Ei olisi varmaan muuten tullut lähdettyä, mutta seuralaisen pyynnöstä toki. En suostu kommentoimaan elokuvaa sanallakaan.

Kävin katsomassa toiseen kertaan R&A:ssa jo vierailleen ruotsalaisen peruslaadukkaan Pingiskingin (traileri). (Tästä eteenpäin spoilereita.) Elokuvan kiinnostavin kuriositeetti on yläkouluikäinen hiljainen ja hieman aran oloinen tyttö, joka suurimman osan aikaa piirtelee luonnosvihkoonsa... Tom of Finland -tyylisiä kuvia vähäpukeisista miehistä. Jos olisin nähnyt tämän 13-vuotiaana, olisin varmasti huudahtanut, että minähän arvasin - nyt se jaksaa lähinnä hymyilyttää. Toinen juttu josta olen aivan varma on se, että ns. tyttöjen illoissa vertaillaan tissejä. Tämä tosin on vielä todistamatta.

Käytyä tuli toki myös hippimessuilla. Vuosi vuodelta enemmän rihkamaa myynnissä, ja kaiken lisäksi esiintymislavallekin osuivat visiitin aikana vain Eino Grön ja Esko Seppänen. Olisi varmaan pitänyt vähän aikatauluttaa, olisihan siellä ollut ainakin Maritta Kuula tarjolla. Mielenkiintoisia kontrasteja kuitenkin - ekologista sanomaa ja kertakäyttöastioita, maailmanparannuskirjoja selaileva risuparta, joka ei viitsinyt vilkaistakaan kontaktia hakevaan kerjäläiseen ja hippipaitainen perheenäiti, joka ei vaivautunut lajittelemaan ruokailujättteitään. Vaikkei minulla ollut mennessänikään mitään erityistä uskoa itseni tai messujen maailmaaparantavaan voimaan, tuli silti aika vaikea olo kun tärväsin kymmeniä euroja Kimmo Pietiläiseen, ja samaan aikaan torjuin tummahipiäisen kerjurin toiveet. Kuitenkin on sanottava, että söin parhaita nuudeleita ikinä. Toivottavasti törmään samaan kinkkikojuun uudestaankin, joskaan ei tullut painettua nimeä mieleen.

Näin myös kiinnostavan oloisen kirjan, joka käsittelee kansainvälistä logistiikkaa ympäristörikoksena. Unohdin jo nimen, ostamatta jätin koska oli niin kovin ohut. Tässä on teema joka kiinnostaa itseäni erityisen läheisesti. Opiskeluaikoinani sain alustavan herätyksen teolliseen ekologiaan, ja asia on sittemmin muhinut mielessäni. Päädyttyäni puolivahingossa tekemään töissäni hieman myös pakkaussuunnittelua, asia on alkanut kummitella tosissaan. Minun on vaikea hyväksyä sitä, että joudun suunnittelemaan tuotteita ylipakatuiksi vain siksi, että jossain yksittäisissä maissa yksittäisten huolintaliikkeiden yksittäiset työntekijät potkiskelevat särkyviksi merkittyjä pakkauksia. Ja se on kuitenkin realiteetti. Haaveellisena opiskelijana en voinut mitenkään käsittää, että en pääsisi työssäni miettimään teollisia symbiooseja ja optimaalisia materiaalivirtoja, koska keskittymiseni vaatii joku piittaamaton trukkikuskinjunttura.

Synkkä tunnustus

Vaikka liikun usein Helsingin keskustassa nimenomaan Kampin ja Kaisaniemen välisellä akselilla, en vieläkään kykene hahmottamaan alueen ilmansuuntia muuten kuin visualisoimalla kartan vaivalloisesti mielessäni.

Nähdäkseni syy on alueen sijaitseminen kahden ruutukaavan rajapinnassa, minkä takia sekä Kaivokatu että Mannerheimintie tuntuvat aina olevan hämmentävällä tavalla vinossa. Taitaa olla liian myöhäistä ehdottaa muutosta, mutta ilmiö on joka tapauksessa todiste systemaattisen ruutukaavan ylivoimaisuudesta.

Lisäksi aseman länsipuolella on tehty se radikaali virhe, että ruutuja ei ole asemoitu pääilmansuuntien mukaisesti. Tällaisia epäonnistuneita kaupunginosia ovat Helsingissä esimerkiksi Kallio ja Punavuori, kun taas jo Kaisaniemen katselu kartaltakin on rauhoittavaa. Millaisiahan johtopäätöksiä pitäisi tehdä siitä, että nuo vinksallaan olevat kaupunginosat on viime vuosina usein mainittu kulttuuriväen muotiasujaimistoiksi.

DVD-kokoelma ja pari poimintaa siitä

Sanotaan ihan suoraan. Kyllähän DVD:n ostamisessa on kyse ihan samasta kuin jossain suuresti halveksimassani naisten kenkäshoppailussakin. Sitä sopii makustella suussaan: "Minä shoppailen".

Kylmistä väreistä huolimatta tällaiset tosiasiat on tunnustettava, viis selittelyistä elokuvista, jotka haluaa katsoa aina uudestan. Ihan oikeasti, hyllyssäni on The Inconfessable Orgies of Emmanuelle. Siinä on aika turha selittää mitään elokuvallisista arvoista, kyllähän tällainen on hankittu ihan vain kahdesta syystä. Osin tietysti sen tuoman statusarvon takia, mutta ennen kaikkea siksi, että sen ostaminen tuntui hyvältä.

Oli miten oli, vaihteeksi voisin sanoa olevani varsin tyytyväinen kokoelmaani. MacGyveria toki puuttuu vielä kaksi kautta, ja lisäksi Ebola Syndrome olisi kiva, mutta en edelleenkään aio hankkia aluekoodivapaata soitinta ennen kuin nykyinen tulee tiensä päähän. Kokoelmasta riittää katsottavaa joka tilanteeseen, enkä himoitse lisää.

Syynä tyytyväisyyteen on se, että mielikuvissani hillittömät taiteelliset mittasuhteet saanut Cronocrimenes saapui, ja lisäksi sain vihdoinkin aikaiseksi hankkia Autobonus-DVD:n, joka tosin markkinointiväen jonkin käsittämättömän oikun takia on nimetty täytemateriaalina levylle dumpatun Huutajat-dokumentin mukaan.


Edellämainittujen sijasta olen itse vaihteeksi keskittynyt zombiteemaan. Katsannossa on ollut pari japanilaista yritelmää, Versus ja Tokyo Zombie. Molemmat sisältävät runsaasti kökköjä efektejä ja huomattavan kankeaa zombie-slapstickkiä... tavallaan. Siinä kuin Versus tavoittelee samuraiteemoja ja laittaa sankarit tekemään fyysisiä ihmetekoja, Tokyo Zombiessa päähenkilöinä toimiva paloaseman välinehuollon työpari keskittyy äheltämään sylikkäin vääntelehtien harjoitteissa, joita jujutsuksi kutsutaan. Ei liene vaikea arvata, vetosivatko allekirjoittaneeseen enemmän nuo samuraiviitteet vai hämmentävällä tavalla lässähtäneeltä homoeroottiselta iloittelulta vaikuttava kohellus. (Tai jos on vaikea arvata, niin sanotaan että jälkimmäinen.)

Versus hukkaa valtavasti potentiaalia. Lähtökohta on loistava: Epämääräinen yakuzaremmi on suorittamassa epämääräistä tehtävää järjestönsä tavaomaisessa ruumiindumppausmetsässä, kun kuolleet alkavat herätä henkiin. Arvatenkin mafiosot päätyvät katumaan laiskuuttaan matalaksi jätettämiään hautoja, joista epäsuosioon joutuneet toverit ja liikekumppanit nousevat seuraamaan primitiivisiä zombivaistojaan. Kun miljöö on näinkin taitavasti rakennettu, helvetin portteihin jollain käsittämättömällä tavalla liittyvä reinkarnaatio- ja rituaalisotku tuottaa huomattavan pettymyksen.

Tokyo Zombiessa kuolleet tekee levottomiksi tokiolaisten valtaisa jätevuori musta Fuji. Reilun tunnin ajan kuvataan zombiepidemian leviämistä pääasiassa päähenkilöiden kohelluksen ja jujutsuähellyksen kautta, ja loppupuolella päästään sitten post-apokalyptisessa hengessä herkuttelemaan tulevaisuuden sirkushuveilla, joissa orjat yrittävät lunastaan paikan vapaiden kansalaisten joukossa tappelemalla suljetulla areenalla vahvimpia zombeja vastaan. Elokuvan viehättävyys perustuu ennen kaikkea viipyilevään kuvaukseen ja jujutsun tuomaan miehiseen läheisyyteen, jota symboloi toverusten toivioretki kohti "Miesten Maata"... eli Venäjää, tietysti! Tällaisesta toveruuskuvauksesta on pakko pitää.

Varhaiskypsymättömyys

Miksi amerikkalaisessa populäärikulttuurissa ongelmanuoruus ajoittuu nimenomaan lukioon, kun suomalaisessa todellisuudessa se sijoittuu yläasteelle, ja lukiossa meno rauhoittuu?

Tätä ei varmaankaan ole syytä miettiä, mutta omituista se silti on. Veikkaan syyksi sovinnaisuutta - amerikkalaiselle yleisölle suunnattuna olisi liian epäsovinnaista esittää nuorison seksuaalisia kokeiluja ja alkoholinkäytön opettelua, jos se sijoittuisi 13-14 vuoden ikään. Lisäksi hieman vanhemmat ovat parempi yleisösegmenttikin.

Tai sitten suomalaisnuoriso ihan oikeasti taantuu varhaisemmin kuin amerikkalainen vastineensa.

Hyvän ja pahan ero

Otetaan harvinaisen paha nainen. Hän yrittää tappaa MacGyverin räjäyttämällä tämän veneen. Hän yrittää uudestaan puukon kanssa, kun MacGyver on väliaikaisesti sokeutunut. Hän jopa tappaa MacGyverin kaverin naapurin koiran!

Tärkein on kuitenkin kohtaus, jossa Paha Nainen virittää kuuntelulaitteita MacGyverin asuntoon. Mitä työkalua hän käyttää asennustöihin?

Leathermania.

Kyllä. Asialla vieläpä herkutellaan niin, että seuraavassa kohtaudessa linkkari nähdään vielä uudestaan kirjoituspöydällä lojumassa. Jakso on The Negotiator.

MacGyver-muistoja

Tämä voisi varmaan olla meemi tai jotain.

On aika nostalgisoida ja vetää yhteen kauneimpia ja kauheimpia MacGyver-muistojani. Miksi juuri nyt? Osittain siksi, että olen viime aikoina katsellut MacGyverin kolmoskautta, ja osittain siksi, että yksi hieno MacGyver-muistoni liittyy lähestyvään vappuun.

Varhaisimmat MacGyver-muistoni ovat hieman kitkeränsävyisiä. Mikäli en ihan väärässä ole, MacGyver ilmestyi Suomen televisioon 80-luvun lopussa. En muista ollenkaan sitä, miten sarjaa alkujaan päädyttiin seuraamaan, mutta elävästi muistan sen, miten sarjaa EI päädytty seuraamaan.

Noina aikoina meidän perheessämme oli muutamia yhteisiä harrastuksia. Yksi näistä harrastuksista (en todellakaan tiedä miksi) oli tanhu, ja sinne nuorisoseuran talolle minutkin sitten harjoituksiin raahattiin. Ei se nyt sinällään niin giganttisen kamalaa ollut. Tuohon aikaan televisio ja pelit eivät vielä kilpailleet lasten huomiosta ja ajankäytöstä ihan siinä määrin kuin nykyään, joten syrjäkyliltä oli mukavakin päästä muiden lasten seuraan.

Ja tietenkin kun viikossa oli se yksi MacGyver-hetki, tanhuharjoitukset läväytettiin juuri siihen päälle. Valitusoikeutta ei ollut, joten niin vain muiden tanhuryhmän poikien kanssa aina tauon saadessamme syöksyimme täyttä vauhtia nuorisoseuran talon takahuoneeseen, jossa oli armollinen televisio. Voin kuvitella tämän olleen ohjaajallekin hieman turhauttavaa, mutta varmasti hänkin on ainakin myöhemmässä vaiheessa sisimmässään ymmärtänyt meidän poikien olleen oikealla asialla.

En oikeastaan muista, kauanko tätä jatkui. Vuoden tai kaksi, olettaisin. Ja kuten vanha sananlaskukin tietää, isosisko on pikkuveljelle susi, ja ainakin kerran muistan pahimman tapahtuneen: Kotiin saapuessani isosisko hyökkäsi heti ovella vastaan ja huusi MacGyverissa olleen Murdoc-jakson.

Se vappuun liittyvä muisto on paljon antoisampi. Opiskeluaikojen loppupuolella minulla oli jo jotain sosiaalista elämää, joten kertaalleen päädyin myös Linnansaareen vappuaamuna. Teekkaritorvet tööttäilivät itsensä ikuisesti sydämiimme, kun heidän ohjelmistoonsa sattui kuulumaan myös (varsin epävireinen) MacGyver-tunnari. Siinä alkavassa räntäsateessa ja pienessä krapulassa mikään ei olisi voinut lämmittää enempää.

Sinänsä tuskin mikään televisiosarja voi ikinä kilpailla intron tasokkuudessa Macin kanssa. Silloin muksuna (ja vieläkin) tuo intro todella katsottiin joka kerta. Siihen oli kerätty niin hillitön sikermä kaikkia odotuksia nostattavia temppuja, että timanttisen tunnarin lisäksi sarjan viehätystä lisäsi myös se, että joka jakson kohdalla aina odotti ja toivoi näkevänsä jonkun noista intron kohtauksista.

No, näistä on aikaa, ja nyt on kai aika lähteä Anttilaan ostamaan vielä puuttuvia kausia. Lopuksi voisi kuitenkin fiilistellä vielä hieman YT:n hienoimmilla tunnariversioilla. Paremmuusjärjestyksessä:

Ylivoimaisesti tasokkain taitaa olla tämä rumpuversio, Vadrum meets MacGyver. Paljoa en musiikista ymmärrä, mutta mielettömän taidonnäytteen tunnistan sellaisen kuullessani. Loppua kohti aivan käsittämättömän hieno.

Sympaattisin on epäilemättä viivottimella soitettu (ilmeisesti suomalainen) versio.

Kotimaista laatua edustaa myös tämä klassista eleganssia sisältävä pianoversio. Kerrankin arvosoitin hyötykäytössä, sanoisin.

Kitaraversioista suosikkini on tämä, lähinnä yllättävän tunnelmoivan tyylinsä takia.

Sunnuntaityhmäilyt

Muutamia haja-ajatuksia.

Vietin Sylvester Stallone -viikolopun ja katsoin DVD:ltä sekä Rocky Balboan että Rambo IV:n. Tiukkaa tavaraa. On hämmästyttävää, miten nöyrän ammattitaitoinen ohjaaja Stallonesta on tullut. Hänen elokuvansa eivät tarjoa suuria oivalluksia, mutta harva ohjaaja kykenee näin puhdasoppisiin genre-elokuviin.

Tämän innoittamana listaan kaikkien aikojen vaikuttavimmat *mbo-elokuvat:
1. Dumbo
2. Yojimbo
3. Rambo (IV)
4. Rambo (I)
(Näkemättä jotakuinkin kaikki Mambo- ja Limbo-elokuvat.)

Hämmentävintä muuten Rocky Balboassa oli se, että se herätti ajatuksen! Ehdin jo kirjoittaa tähän jotain aiheesta, mutta päätin nyt kuitenkin palata asiaan joskus harkitummalla ajalla.

Star Trek TNG -päätöskausi

Sarja lopultakin takana. Harmillista kyllä, kausi per viikko -tahti lerpahti pahasti. Puolenkymmentä viimeistä jaksoa roikkui katsomatta kokonaista kaksi viikkoa, ja hommasta meni hieman maku sikälikin, että viimeisen kauden käsikirjoituksista enimmäkseen puuttuu tekemisen meininki. Pettymyksenä on pidettävä sitäkin, että sarjaa ei toisaalta saada päätökseen, mutta toisaalta se ei myöskään luo minkäänlaista pohjaa tulevaisuudelle - borgeja lukuunottamatta asiat jäävät yksinkertaisesti levälleen.

Kokonaisuutena sarja on toki loistava. Kun sanon, että jakso on paska, se yleensä on paska ainoastaan Star Trekin skaalalla. Yksi rehellisen scifin vahvuuksista on siinä, että se pystyy irrottamaan ajatukset vakiintuneista normeista luomalla meille arkisia eettisiä tai maailmankatsomuksellisia kysymyksiä viitekehyksiin, joissa ei ole rasitteena tuttuutta. Kaikkein mielenkiintoisin ja keskeisin kysymys on tietysti Prime Directive, jonka sovellutuksista synnytetään lukuisia loistavia jaksoja. On ilmeistä, että Prime Directiven taustalla on inhimillinen pelko siitä, että avaruuden laidalla ei olekaan jännittäviä vieraita sivilisaatioita - olisi lohdullista, jos tietämättömyytemme heistä johtuisi vain siitä, että he piilottelevat meiltä antaaksemme meidän kehittyä rauhassa. Toisaalta on ilmeistä sekin, että Prime Directive on osittain amerikkalaisten tekijöiden omaa traumaa amerikkalaisten ihanteiden levittämisestä.

En ala tässä vaiheessa nimeämään sarjan tähtihetkiä. Enimmäkseen arvostan samoja asioita kuin muutkin sarjan katsojat, ainakin päätellen Facebook-fanikerhoista. Fanikerhoista hilpein on ehdottomasti Deanna Troi's Camel Toe. On toki myönnettävä, että pienehköstä televisiostani en tuota ilmiötä erityisemmin bongannut, mutta sinänsä Troin olemus (etenkin se olminnahkapuku) huvitti minua läpi sarjan. Data- ja Worf -fanikerhja löytyy toki, mutta Wesley on kuitenkin ehkä suurimman huomion kohde. Oikeaoppisista Wesleyn halveksimiskerhoista löytyy jonkin verran kiinostavaa todistusaineistoa hahmon kelvottomuudesta. Shokeeraavampaa on kuitenkin se, että tässä on selvästi sukupuolten välinen kuilu. On korkeampaa ivaa ja ironiaa, että naiset selvästi ihannoivat Wesleyn "karismaa". Mistä tämä johtuu, jäänee minulle ikuiseksi arvoitukseksi, jonkinlaiseksi syvälliseksi osoitukseksi siitä, että mies ei todellakaan voi ymmärtää tiettyjä naisluonteen ominaispiirteitä.


Vielä katsaus viimeisen kauden jaksoihin:

Descent Part II: Loren sotkeminen tähän borgijuttuun on ymmärrettävää mutta epäuskottavaa. Isoin kysymys on se, että tekikö tämä nyt borgeille kunniaa vai ei? Sanoisin, että tämä on ihan kohtuullinen tapa ajaa borgit alas, mutta kiistämättä uhkia jää tähtiliiton taivaalla nyt hieman liiankin vähän, kun borgit ja kristalliolento on nitistetty, klingonit saaneet hengellisen johtajan ja romulanitkin alkavat pehmetä. Vähän niinkuin loppu lähenee.

Liaisons: Jos pitää haaksirikkoutua autiolle planeetalle, niin mikäs sen mukavampaa kuin osua paikkaan, johon jo ennestään on haaksirikkoutunut seitsemän vuoden yksinäisyydestä miehennälkäiseksi käynyt eteerinen bimbo-olento. Toisena juonikuviona Worfin klingonidiplomatia on hilpeää.

Interface: Useamman kerran sarjan aikana Geordin visiiriä on käytetty erilaisiin virityksiin, tällä kertaa se toimii osana iso joystickkiä, jonka avulla ohjataan luotaimia. Kuolleen äidin haamu on vähän tarkoitushakuinen juonenkuljetustekniikka.

Gambit, Part I: Picard haahuilee salakuljettajapoppoon kyydissä köyhän miehen indianajonesina. Rosvojoukko on vähän karikatyyrimäinen.

Gambit, Part II: Armottoman sekoilun jälkeen jaksoon saadaan lopussa tyydyttävästi tolkkua. Vulkanuslaisten rauhanase oli loistava veto.

Phantasms: Data näkee halluja. Freud-juttu on vähän väkinäistä. Mielenkiintoista, miten herkkä Data on erilaisille ulkoisille häiriöille.

Dark Page: Mamma-Troi on kai juttu, jonka käsikirjoittajat vetivät huonoina päivinä hihasta. "Hei, nyt keksin. Laitetaan tuot tietokoneen ääni taas hörhöilemään, eiköhän siitä taas ongelmia synny." Jopa mamma-Troi -jakoksi tämä on kauheaa skeidaa.

Attached: Picard ja Dr. Chrusher paritetaan tavalla, josta mielikuvituksellisinkaan nörttiteini ei osaisi fantasioida. Jakson humanoidisivilisaatio on vain lievästi huvittava.

Force of Nature: Enterprise saa kantapään kautta huomata, että poimuajo nakertaa avaruuden perustuksia. Sinänsä on ihan OK tuoda ympäristötietoisuus tähtilaivalle, mutta sanoma on hieman liiankin ilmeisen moralisoiva. Touhussa alkaa olla jäähdyttelyn makua.

Inheritance: Datan "äiti" ilmaantuu Enterpriselle ja osoittaa huomattavia älyllisiä kykyjä. On vähän yllättävää, että Enterprisen siirtimet eivät huomaa ihmisen ja robotin eroa.

Parallels: Käsikirjoittaja on lukenut populaaria tiedekirjallisuutta ihan tosissaan. Multiuniversumihypoteesi (vai miksi sitä kuplajuttua nyt sanotaankaan) toimii tässä jaksossa varsin tyydyttävästi.

The Pegasus: Nyt se sitten selvisi minullekin, miksi tähtliitolla ei ole kykyä verhota aluksensa. Kohtalaisen laadukasta avaruusjuonittelua.

Homeward: Prime Directive -seikkailussa huijataan primitiivinen sivilisaatio planeetalta toiselle. En onnistunut näkemään tässä mitään erityistä pointtia.

Sub Rosa: Typeränpuoleinen kummitusjakso virittelee eroottista värinää. En nähnyt tässäkään mitään pointtia, mutta sen sijaan huomasin jakson muistuttavan huolestuttavn paljon vuosituhannen vaihteen teinifantasiasarjoja.

Lower Decks: Perushyvä avaruusjuonittelujaksa kuvattuna nuorien upseerien näkökulmasta, hieman hämäränä ja turhauttavanakin salailuna. Pisteet jaksolle siitä, että perinteiselle uhrattavalle upseerille on tällä kertaa vaivauduttu käsikirjoittamaan vähän taustaakin - ihan näppärästikin vielä.

Thine Own Self: Data haaksirikkoutuu muistinsa menettäneenä keskiaikaishenkiselle planeetalle. Ennakkoluulojen tarkastelu on ihan kivaa, mutta ei tämä mikään spektaakkeli ole.

Masks: Enterprise kohtaa muinaisen sivilisaation jäänteet. Alus infiltroi Enterprisen ja tuho on lähellä, mutta Picard huihaa vihollista laittamalla naamarin päähän. Tämä oli kyllä aidosti vähän hölmö juttu.

Eye of the Beholder: Kuvat menneisyydestä valtaavat Troin mielen, ja hommasta tulee jonkinlainen dekkarintapainen. Telepatiajutut eivät koskaan ole olleet TNG:n vahvimpia jaksoja.

Genesis: Picardin ja Datan palatessa sukkulamatkalta Enterprisen miehistö on taantunut omien lajiensa protomuodoiksi. Tämä nyt taas oli vähän hölmöä, mutta proto-klingoni Worf kyllä pelastaa paljon.

Journey's End: Enterprise yrittää evakuoida inkkareita cardassialaisalueelta, ja dropout-Wesley sotkeutuu asiaan, ja nousee siinä samalla ohimennen yli-inhimilliselle tietoisuuden tasolle. Surkea päätös surkealle roolihahmolle.

Firstborn: Alexanderia yritetään opettaa klingonitavoille. Heikoimmasta päästä klingonikulttuuria käsittelevistä jaksoista.

Bloodlines: Sarjan kirjoittajilla ote lipsuu, kun sarjan lopun lähestyessä muistellaan vanhoja tuomalla takaisin niinkin tylsä jakso kuin DaiMon Bok. On jotenkin käsittämätöntä, että tekijät roikottivat ferengejä loppuun asti mukana sarjassa. Picardin ja hänen oletetun poikansa tapaamisesta ei saada ihmeitä irti.

Emergence: Enterprise saa lapsen. En kommentoi. Holokannella sekoilussa joitakin huvittavia kohtia.

Preemptive Strike: Ro Laren napataan takaisin sarjaan tiedustelutehtävää varten cardassialaisten rajoilla. Luonnollisesti hän naisena vaihtaa heti puolta diplomaattisen ja rauhaarakastavan tähtilaivaston leivistä brutaalien kapinallisten leiriin. Olen hieman pettynyt siitä, että cardassialaiskysymykseen ei saada oikein minkäänlaista ratkaisua sarjan puitteissa.

All Good Things: Kapteeni Picard pomppii ajasta toiseen vailla selitystä. Erityiset pisteet siitä, että yksi näistä matkakohteista on hänen ensimmäinen päivänsä Enterprisella, ja saamme nähdä Deanna Troin vielä kertaalleen siinä alimittaisessa mekossa, jossa hän esiintyi myös sarjan ensimmäisessä jaksossa. Tekijät ovat selvästi ymmärtäneet, miten suuri merkitys tällä eleellä on, kun sarjaa saatetaan pakettiin. Sitä en ymmärrä, miksi Tess piti tähänkin vielä sotkea, kun hänestä kuitenkin päästiin eroon jo kuusi kautta takaperin. Kokonaisuutena jakso on kuitenkin aivan kelvollista fiilistelyä. Heikkoutena mainittakoon, että testi, johon Q Picardin jonkinlaisena viimeisenä koettelemuksena asettaa, ei ole kummoinen - lähinnä teknistä neppailua.

Parhaat jaksot: Liaisons, Parallels ja ennen kaikkea The Pegasus. Täysosumia ei kuitenkaan yksikään.

Heikoimmista jaksoista ei ole epäselvyyttä - Wesley veti pohjat taas. Toisaalta mamma-Troi oli kehno myös. Eli Journey's End ja Dark Page.

Viikon nunnakatsaus

Etten unohtaisi tätä raportointikäytäntöäni, mainitsen nähneeni viikonloppuna yhden nunna-aiheisen elokuvan. Kyseessä oli kotimainen Jeanne d'Arc, jota esitettiin Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisessa kilpailusarjassa. Oli muuten ihan täysi pökäle. Ensimmäisistä kuvista välähti mieleen, että tämähän on jonkun köyhän miehen Kaurismäen tuotos, ja yllätys yllätys, tuottajana oli Aki Kaurismäki itse. Luulisi hävettävän, sillä niin ilmiselvästi ja kömpelösti ohjaajanalku oli tuottajansa tyyliä matkinut. Jopa Esko Valtaoja, joka työmiehen roolissaan olisi ollut loisteliaan sympaattinen veto, tuntui jotenkin falskilta tässä kontekstissa.

Kaiken lisäksi ohjaajan mainostama heroinisti-nunna rajoitti nunnailunsa n. kolmeen ensimmäiseen minuuttiin.

Noin muuten on todettava, että paras pätkä löytyi kilpailusarjan ulkopuolelta, Helvetia-sarjan helmi oheisessa linkissä mainostettakoon. Muutenkin Sveitsi-teema oli tasollisesti paras nähdyistä. Lisäksi mainittakoon nähdyn varsin lupaavaa kotimaista animaatioita. Toivottavasti Viimeinen elefantti avaa animaattorille mahdollisuuksia laajempiinkin töihin.

Star Trek -maratooni, vko 6 (kausi 6)

Viitoskauden alamäen jälkeen TNG lähtee uuteen nousuun kuutoskauden puolivälin tienoilla. Paikoitellen materiaali on niin hyvää, että toteutus on jopa hieman tuhlailevaa. Aivan suurimmat oivallukset ovat harvassa, mutta toisaalta peruslaatu on korkealla.

Time's Arrow Part II: Ihan kompakti tuplajakson lopetus, mutta ei varsinaisesti säväytä. On kyllä sanottava, että Mark Twainin hahmo vaikuttaa väistämättömän negatiivisesti kiinnostukseeni hänen kirjallista tuotantoaan kohtaan.

Realm of Fear: Barclaysta tehdään taas pelleä. Samat vian kuin aikaisemmissakin Barclay-jaksoissa, mutta ihan kelvollista teknojargonia.

Man of the People: Rauhanneuvottelija purkaa negatiiviset tunteensa valittuihin uhreihin. Toteutuksessa ei ole idean heppoisuuden korvaavia avuja.

Relics: Scotty tekee paluun. Paluu on paitsi toteutettu ihan nokkelasti (joskin hieman teennäisesti), siitä saadaan myös kohtuudella irti. Kaiken kruunaa se, että jakson teknokikkailuna toimiva pallon sisäpinnan sivilisaatio toimii loistavasti. Tosiaalta Scottyn visiitti muistuttaa siitä, että TNG:n miehistö on koottu ihan eri periaatteilla kuin aikaisempi, eikä Scottyn kaltaisella hahmolle pitemmän päälle ole tilaa.

Schisms: Abouktiojakso. Sisältää yhden hölmöimmistä TNG-kohtauksista. Kun miehistön jäsenet kuvailevat yhteisessä unessaan esiintynyttä pitkänmuotoista metallista pöytää, holokannelle ilmestyy kuvauksen perusteella ilmeinen avaruushammslääkärin tuoli. Hieman vainoharhaisuutta jää puuttumaan, mutta muuten abduktio toimii.

True Q: Nuori ihmisnainen saa tietää olevansa oikeasti Q, ja saa luvan jäädä ihmiseksi vain, jos pitäytyy täysin käyttämästä voimiaan. Seuraavan juonenkäänteen arvaaminen ei ole erityisen vaikeaa. Miten joku superälykäs sivilisaatio oikeasti voisi lähettää lähettilääkseen Q:n?

Rascals: Lapset pelastavat päivän. Paitsi että sekalaisen ferengijoukon kyky vallata Enterprise on hieman epäuskottava, heidän päätöksensä jättää kaikki lapset alukselle on jonkin verran omituinen. Nuori Picard ei ole oikein Picard käytökseltään.

A Fistful of Datas: Amerikkalaisittain palataan taas villiin länteen. Deanna Troi onnistuu yllättävän hyvin esittämään arvoituksellista asemiesnaista. Enterprisen tietokoneet osaavat sitten kaatua jännittävillä tavoilla.

The Quality of Life: Enterprise arvioi uuden kiertoradalta toteutettavan kaivosteknologian toimivuutta. Exocomp-minirobottien esittely toi väistämättä mieleen aromipesän, sen verran kömpelöä se oli.

Chain of Command, Part I: Picard vaihtaa kapteeninpestinsä kommandopestiin Cardassian imperiumin sydämessä. Normaaliin tapaansa tämä on taas yksi tapaus, jossa tähtiliittolaiset marssivat vihellellen vihulaisensa virittämään ansaan. Periaatteessa kuitenkin hyvää, joskin ennalta-arvattavaa avaruusjuonittelua.

Chain of Command, Part I: Picard onkin näköjään kaapattu lähinnä kidutettavaksi. On mielenkiintoista, miten ihmisten edistyksen katsotaan trekissä johtuneen pitkälti ihmiskunnan henkisestä kasvusta, mutta silti useimmat tähtiliiton kilpailijat ovat yksia barbaareja. Jakson toinen juonikuvio, eli vaihtokapteenin toilailut Enterprisella, on samalla tavalla häiritsevä. Onpa jännä, että autoritäärinen johtamisfilosofia ei sittenkään kadonnut sen humanismin tieltä, jota Picard aina niin korostaa. Avaruustaisteluun päättyvä avaruusjuonittelu-tuplajakso on joka tapauksessa rautaa.

Ship in a Bottle: eXistenZ on mielestäni kovasti aliarvostettu elokuva. Keinotodellisuus keinotodellisuuden sisällä on hämmentävän toimiva juonikuvio. Jakson alkupuolella pelkäsin, että Moriartyn seikkailut holokannella osoittautuvat höpöstelyksi, mutta tämä jakso nousee holokansisekoilujen ykköseksi, ja tuo Moriartyllekin ansaitsemansa arvostuksen.

Aquiel: Mystisenä elämänmuotona tällä kertaa laji, joka kaappaa uhrinsa olemuksen vain siirtyäkseen muutaman päivän päästä seuraavaan. Aivan kelvollinen jakso tätä lajia, ja pieni klingonisäväys piristää aina. Lisäksi Geordin toistuva tapa rakastua virtuaalisiin naisiin on laadukas.

Face of the Enemy: Todellinen profiilinnosto Troille, assimiloitua tahtomattaan romulanien sota-alukselle. Jakso on positiivisella tavalla hätäinen, aineksia olisi ollut tuplajaksoonkin asti.

Tapestry: Lähellä kuolemaa -kokemus saa Picardin hallusinoimaan Q:sta ja menneisyyden muuttamisesta. Vaikka Picardin nuoruuden kelaaminen sinänsä on OK, tarinan öyhötystä ihannoiva piirre ei miellytä.

Birthright, Part I: Worf lähtee etsimään isäänsä, ja Data näkee näkyjä isästään. Kombinaatio toimii hieman heikosti, mutta jakso pääsee loppupuolella vauhtiin Worfin viidakkoseikkaillessa.

Birthright, Part II: Tuplajakso päättyy hieman nöösinpuoleisesti, mutta sinänsä Worfin toilailut klingonien kunniakoodin kanssa toimivat hyvin.

Starship Mine: Enterprise on kaapattu huoltojen yhteydessä jo niin usein, että luulisi niiden jo vähitellen oppivan. Tämänkertainen kaappaus on mukavan synkkäsävyinen, ja Picardkin niittää miestä kuin heinää. Datan small talk on sekin ihan toimivaa täytemateriaalia.

Lessons: Picard alkaa vehtaamaan uuden tiedeupseerin kanssa. Vaikka Picardin suhtautuminen naisiin on ajoittain kiinnostavaa, ja hänen yksinäisyytensä ylhäistä, menee tämä jakso vähän liikaakin sosiaalipornon puolelle.

The Chase: Lopullinen selitys sille, miksi trekin eri rodut ovat niin samannäköisiä. Laadukasta avaruusjuonittelua, jossa olisi ehkä ollut aineksia elokuvaksikin.

Frame of Mind: Riker harhaisena. Muutamia hyviä mielisairaalakohtauksia.

Suspicions: Dr. Beverly uhkaa saada kenkää tehtyään ylimääräisiä ruuminavauksia. Ferengitiedemies on mielenkiintoinen näky, mutta aika pahasti epäsuhdassa sen kanssa, millaisena ferengit aikanaan esiteltiin. Teknojargoninsa puolesta hieman ontuva jakso, mutta epäsuora kerronta on mukavaa vaihtelua.

Rightful Heir: Klingonit kehittävät oman varajeesuksensa paikkaamaan kansansa moraalisen johdatuksen tarvetta. Tämä uskontojuttu jää vähän irralliseksi muusta klingonikulttuurista, ja jakso olisikin kaivannut vähän lisää säpinää ja tunnetta tappeluihin. Silti hyvä jakso.

Second Chances: Pieni tason notkahdus sattuu, kun eräänlaisena kloonina toikkaroi tällä kertaa tupla-Riker. Vaikka jaksossa periaatteessa olisi voinut olla ainesta, se jää vähän hölmöksi ja ennalta-arvattavaksi. Kunnon kriisi jää syntymättä.

Timescape: Välitön tasonpalautus. Vaikka aikavääristymäjargon kuulostaa välillä vähän omituiselta, tässä jaksossa saadaan rakennettua todella hyvä mysteeripohja, eikä jaksoa voi jättää kesken. Romulanien suhteet tähtiliittoon tuntuvat kyllä lämpiävän ihmeenkin nopeasti. Jakson lopussa Data tutkimassa inhimillistä aikakäsitystä on yksi hilpeimpiä Data-kohtauksia.

Descent, Part I: Lukuunnottamatta noloa Stephen Hawking -eksploitaatioita aivan kelpo päätös kuutoskaudelle. Borgien muutos oli odotettavaa ja tarpeellista, mutta olisi se voinut tapahtua hieman uhkaavampaankin suuntaan. Tuplajakson päätöstä voi kuitenkin odotella hyvillä mielin.


Parhaat jaksot: Runsaasti lähes-täysosumia, joista on vaikea valita. Sanotaan Relics nostalgiasyistä, Starship Mine synkkyysarvojen takia ja Chain of Command siksi että siinä Troi alkoi käyttää mukavasti tissejä korostavaa uniformua sen aikaisemman olminnahkapuvun sijaan. Ship in the Bottle -jaksolle kunniamaininta holokannen nostamisesta kunniaan.

Paskimmat jaksot: Man of the People ja Rascals, kumpikaan ei kuitenkaan mitenkään huonoja.

Muistojen kohtaamisesta

Huomasin ilokseni ja järkytyksekseni, että arkistossa on keskiviikkona Le Grand Bleu. En ole ihan varma, onko se mielestäni niin tavattoman merkittävä elokuva laatunsa, vai henkilökohtaisen merkityksensä takia. Oli miten oli, vaikka muistikuvani lapsuudestani pettäisivätkin, olen melko vakuuttunut, että isolta kankaalta nähtynä tuo ehkä hieman paatoksellinen elokuva on vähintäänkin komea.

Itse asiassa mietin, kannataako lapsuusmuistojaan aina verestää. Elokuvan loppu on vaikuttavimpia, mitä muistan, mutta menettääkö elokuva myyttisen hohtonsa, jos sen katsoo nyt aikuisena. Elokuvaa kantaa vapaasukeltajien mystiikka, yhteys ja kaipaus meren syvyyteen. Ei ole sattumaa, että se vetosi aikanaan tavattomasti koulukiusattuun kurjaan, joka pääasiassa haaveili meduusan elämästä.

Silläkin uhalla, että pilaan yhden kauneimmista lapsuusmuistoistani, aion mennä tuon katsomaan. Siitä tulee hyvin mielenkiintoista, sillä epäilys on jo hiipinyt takaraivoon; entä jos elokuva paljastaakin vain muistikuvan lapsekkuuden?

Tässä päätyy kuitenkin miettimään asiaa laajemminkin. Aina kesän lähestyessä alan miettiä matkustamista Marseilleen. Vain ja ainoastaan Monte-Criston kreivin takia. Monte-Cristo oli ensimmäinen aikuisten kirja, jonka luin. Toisestakin lukukerrasta on pian viisitoista vuotta, mutta silti Edmond Dantes'n jalanjäljet vetävät puoleensa. Jos päättäisin lopultakin Marseilleen lähteä, uskaltaisinko lukea Monte-Cristoa ennen matkaa?

Olen jo aiemmin pilannut yhden tärkeän muiston. Se oli lapsuuden kirjastovisiittieni suurin löydös, 5-osainen nuorten avaruuscifikirjasarja. Luin sen silloin kahdesti, mutta kaivaessani sen toistakymmentä vuotta myöhemmin divarista, erehdyin luulemaan sen säilyttäneen hohtonsa, ja petyin niin tolkuttomasti, että suutuspäissäni heitin kirjan anteeksiantamattomasti roskiin. Olisiko parempi säästää edes joitakin lapsuudenmuistoja ihan vain fiilistelytarkoituksiin?

Star Trek -maratooni, vko 5 (kausi 5)

Viitoskausi takana aivan aikataulussa. Enää reilut 50 jaksoa jäljellä, alkaa kohta haikeus hiipiä mieleen. Yhteenvetona voidaan todeta, että viitoskausi oli kiinnostavuudeltaan epätasainen, ja nousi vain yksittäisissä jaksoissa kolmos- ja neloskausien tasolle. Riman alituksia kaudelle mahtui pari.

Redemption, Part II: Klingonien käsitys hilpeästä baari-illasta on harvinaisen onnistuneesti kuvattu, etenkin yhteen kopsahtavien päiden ääniefekti on loistava. Klingonien sisällissota ratkeaa erinomaisella avaruustaistelukuvauksella. Erinomainen alku uudelle kaudelle.

Darmok: Picard esittelee uutta kapteenimuotia esiintymällä jaksossa takki auki! Yllättäen trikoouniformut eivät olekaan pakkasenkestäviä. Ehkä takkien pukeminen kokovartalokortonkien päällä on aluksi kapteenien etuoikeus ja leviää myöhemmin muillekin. Jakson vieraan rodun tapa puhua pelkästään metaforin on kiistämättömän kiehtova.

Ensign Ro: Miellyttävää juonittelua, pääpahiksena tällä kertaa Cardassianilaiset. Joskus ihmetyttää, missä menevät replikaattorin rajat. Tässähän Picard käski replikoida huovat koko pakolaisleirille.

Silicon Avatar: Kristalliolento iskee jälleen. Mummo hakkaa sen kostoksi. Ihan toimivaa, väkivaltaiset mummot ovat minun makuuni.

Disaster: Sinänsä toimiva jakso, jossa jonkinlainen aliavaruuskieroutuma rampauttaa Etnerprisen, ja miehistö rimpuilee laivan nipin napin kuntoon. Worf kätilönä on ihan toimiva juttu, mutta Picard lastenvahtina ei ole.

The Game: Wesley tekee väliaikaisen paluun, ja kumma kyllä, sitä juhlitaan. Ei-niinkään-yllättävästi Wesley kaiken lisäksi pelastaa ohimennen koko Enterprisen addiktoivalta mielenhallintapeliltä, jonka avulla joku muuten heppoinen rotu yritti kaapata koko tähtiliiton. Katsoin tämän junassa, ja vierustoveri sosialisoi näyttöni häpeilemättä. Itseäni tämä kuona kyllä hävetti, koska teinisankarikuvioiden lisäksi myös itse teknojumppailu, eli "Peli" oli ihan paska. Eittämättä koko sarjan huonoin jakso toistaiseksi, enkä usko tätä alitettavan.

Unification, Part I: Picard ja Data assimiloituvat Romulukselle. Tällä kertaa englannin puhuminen tuntui jo hieman hölmöltä. Sen sijaan matkanteko klingonialuksella oli odotettuun tapaansa kiehtovaa. Tämän jakson alkuun mennessä vierustoveri oli häipynyt, joten hän ei saanut tilaisuutta parantaa Trek-käsitystään.

Unification, Part II: Tavallaan toimiva jakso, mutta ottaa pari kertaa liian suuria juoniloikkia. Miten ihmeessä romulanit (jotka ovat niin ovelia) jättivät vankinsa vartioimatta kenraalin toimistoon? Oli miten oli, Spockin jäähyväisjaksona tämä olisi ollut ihan kiitettävä. Valitettavasti tietooni on tullut, että Spock tekee paluun uudessa Star Trekin mukaan nimetyssä pökäleessä.

A Matter of Time: Hilpeä historioitsija väittää tulleensa aikakoneella tulevaisuudesta todistamaan Picardin suurta hetkeä. Enterprisen tehtävä vain ei ole mitenkään erityisen poikkeuksellinen. Aika ovela jakso, mutta itse historiahemmo on ärsyttävä.

New Ground: Tällä kaudella on paljon Worffia. Tällä kertaa poikansa tuodaan Enterpriselle miehen mallia etsimään. Parempiakin klingonikulttuurijaksoja on nähty, ja jakson avaruusanomaliakaan ei ole erityisen uhkaava.

Hero Worship: Pikkupoika selviää yksin avaruusonnettomuudesta tavalla, joka ei ainakaan minulle selvinnyt. Pyrkimykset imitoida Dataa ovat vähän hölmöjä.

Violations: Tätä voi jo sanoa ajatusrikoksen malliksi. Perverssi telepaatti manipuloi miehistön muistoja. Tällä kohtaa TNG:tä voi sanoa sarjan tason hieman notkahtaneen.

The Masterpiece Society: Mieleenjäävä jakso yhteiskunnasta, joka optimoi itseään geenimanipuloinnilla. Troin ihastuminen räätälöityyn johtajaan on hieman epäuskottavaa - mutta niinhän naisten käytös oikeassakin elämässä on.

Conundrum: Miehistö menettää muistinsa, ja yrittää rimpuilla salaliiton verkon läpi. Itse asiassa varsin toimiva jakso, mutta muistinmenetys olisi mahdollistanut enemmän primitiivireaktioita.

Power Play: Valopallo-olennot kaappaavat Troin, Datan ja O'Brieanin. Troin hahmo on alkanut vähitellen ärsyttää, koska uusia puputyttöasuja ei ole näkynyt pitkään aikaan. Vähemmän filosofinen ja enemmän toiminnallinen jakso tähän väliin kyllä piristää.

Ethics: Worf halvaantuu ja haluaa klingoniperinteen mukaisesti kuolla. Lääketieteen etiikkaa ja klingonianatomiaa käsittelevä jakso nousisi sarjan parhaimmistoon, ellei loppu olisi hieman yliammutun läähy.

The Outcast: Komentaja Rikerin libido vie hänet taas vaikeuksiin. Ei tosiaankaan valkkaa tuo Riker, kun tällä kertaa hän oikein ihastuu androgyynirodun edustajaan, tosin feminiinistaipumuksiseen sellaiseen. Tämä on nyt toinen selkeä seksuaalivähemmistöjakso tässä sarjassa, ja ihan kelvollisen toimiva.

Cause and Effect: Enterprise juuttuu aikaluuppiin ja kuulee kaikuja aikaisemmilta kierroksilta. Ihmeen arvostettu IMDB:ssä. Mielestäni tämä on hieman pitkästyttävä, koska kierrokset eivät varioi tarpeeksi.

The First Duty: Wesley melkein kuolee lento-onnettomuudessa. Kerrankin hänet esitetäään hölmönä teininä eikä ihmepoikana, joten sinänsä potentiaalia olisi. Jotenkin jakso kuitenkin jää kesken, koska tässä olisi ollut enemmänkin mahdollisuuksia peilata Picardin akatemiapäiviä.

Cost of Living: Mamma-Troi ilmaantuu alukselle normaaliin tapaansa naima-aikeissa. Nyt alkoi oikeasti tympiä koko täti, ja kun jakson teknotemppu eli "nitriumia" popsiva tunkeilijaeliöstö on hieman heppoinen, ei pisteitä heru.

The Perfect Mate: Jonkinlaisessa tasonpalautuksessa Enterprise sovittelee sotaa, jossa rauhan eleenä vaihtaa "omistajaa" täydellistä vaimoainesta oleva nainen. Loistavaa tässä on Picardin inhimillisyys: Nainen, jonka vahvuus on miehen kaikkiin tiedostamattomiinkin toiveisiin sopeutuminen, onnistuu saamaan kapteenin kuvittelemaan auttavansa avutonta naista. Todella autenttisen raadollinen kuvaus siitä, mitä naisellisiksi keinoiksi kutsutaan.

Imaginary Friend: Valopallosivilisaatio, tällä kertaa punainen, ottaa pikkutytön hahmon ja soluttautuu Enterpriselle. Hieman väsähtänyt pelastautumispuhe kapteenilta.

I, Borg: Vihdoinkin oikeasti hyvä jakso asian ytimessä. Enterprise pelastaa yksinäisen borgin ja opettaa sen syömään kädestä. Tulee mieleen Day of the Deadin proffa, joka kouluttaa zombia. Ihan paras borgijakso tämä ei ole lievän pehmoilunsa takia, mutta rautaa silti.

The Next Phase: Tason nosto ei valitettavasti kestänyt kauaa. Romulanien näkeminen jakson alussa on tietysti lupaavaa, mutta siitä eteenpäin tämä sitten perseilläänkin aika tavalla. La Forge ja Ro dematerialisoituvat (vaihesiirtyvät) ja pystyvät kävelemään seinien läpi. Pystyin noin puoleen tuntiin asti hyväksymään sen, että lattia kuitenkin kantaa. Sitten alkoi vituttaa, koska jaksossa olisi ollut potentiaalia ilman tätä haamuiluakin.

The Inner Light: Jonkinlainen luotainhärveli kaappaa Picardin mielen kuolevalle planeetalle. Jostain syystä tämä on IMDB:ssä kovin arvostettu. Mielestäni tämä ei kuitenkaan tuo kapteenin persoonaan oleellista lisää.

Time's Arrow Part I: Taasen kauden loppuun tuplajakson alkupuoli. Datan 500 vuotta sitten sammunut pää löytyy maapallolta. Jakso yhdistää kaksi teemaa, jotka eivät harvoin miellyttävät minua: Aikamatkustus ja trippi länkkärimaailmaan. Jaksoon on toki panostettu, mutta ei se silti kolmos- ja neloskausien lopetuksille vertoja vedä.


Kauden parhaat jaksot: Avausjakso Redemption, Spock-saagan Unification ykkösosa ja ja I, Borg. Etiikkaa ja prime directiveä käsittelevät jaksot eivät siis yltäneet tällä kaudella avaruusjuonittelujen tasolle.

Heikoimmat jaksot: Koko sarjan paskin jakso The Game. Lisäksi heikkoja esityksiä The Cost of Living ja Disaster.

Star Trek -maratooni, vko 4 (kausi 4)

Raportti on hieman myöhässä, maratooni sen sijaan etenee aikataulussa ja 10 jaksoa jo viitoskaudeltakin on plakkarissa. Ohessa jälleen raportit.

The Best of Both Worlds Part 2: Maltoin pitää taukoa kolmoskauden jälkeen viikon sisällä noin vartin. Kuten odottaa saattoi, borgiuhan eliminoimisen toinen osa ei aivan pysynyt edellisen tasolla, mutta tämäkin jakso on silti TNG:n parhaimmistoa. Ainoa ongelma on lievä uskottavuuden puute. Avaruustaistelukin oli suhteellisen tasokkaasti kuvattua. Kuten aiemmin taisin todeta, hämmästyn aina kun näen uskottavasti kuvattua avaruustaistelua. Star Trekissä avaruustaisteluiden suurin ongelma on se, että alukset ovat kuin jotain lypsylehmiä laitumella löntystämässä. Se hitaus ja kömpelyys on ällistyttävää, mutta mahdollisesti realistista. Vaikuttaa muuten siltä, että "evasive pattern Riker alpha" tarkoittaa vasemmalle kääntymistä. En saanut selvää, mitä "evasive pattern Riker beta" tarkoittaa, mutta voin kuvitella.

Family: Picard siis edellisissä jaksoissa tuli assimiloiduksi kollektiiviseen tietoisuuteen kattavien implanttien kautta, hänen persoonansa hävitettiin ja hänet pakotettiin käsinukeksi uhkailemaan vanhoja tovereitaan. Kauanko tällaisesta kestää toipua, kun kuitenkin pääsee kotikonnuilleen ranskalaiselle viinitilalle lepäämään? Vastaus: Noin 40 minuuttia ilman alku- ja lopputekstejä, tosin mainoskatkojen kanssa melkein tunnin. Vaikkakin hieman kliseisiä kohtauksia mukana olikin, Patrick Stewart hanskaa elämäntuskakohtauksensa varsin hyvin.

Brothers: Datan velipoika tekee paluun, kun Dr. Soong ilmaantuu haudan takaa hiomaan luomuksensa loppuun. Hyvät, mutta väkinäisesti muokatut lähtökohdat hukataan aika pahasti.

Suddenly Human: Näköjään tässä vaiheessa sarjaa perhe on nostettu teemaksi, ja tällä kertaa testaillaan Picardin kyvykkyyttä isähahmoksi Enterprisen pelastaessa talarialaisten kasvattaman ihmislapsen. Talarialaiset osoittautuvat taas yhdeksi junttiroduksi jonon jatkoksi, ja paras kipinä puuttuu.

Remember me: Aimo annos poimumystiikkaa jättää Dr. Chrusherin yksin Enterprisen kannelle. Kohtalaisen onnistunutta sellaista.

Legacy: Vielä yksi jakso, jossa hyödynnetään Tasha Yarin muistoa. Yarin kotiplaneetan olot eivät juuri muistuta hänen painajaismaisia kuvauksiaan.

Reunion: Worf saa huomata, että kun on tyttöklingonin kanssa "sillai", siitä voi seurata pikkuklingoneita. Siinä sivussa tulee ratkotua klingonien sisäpoliittisia kiistoja tappamalla puhemiesehdokas. Sinänsä toimiva jakso, että tästä saa hyvin säpinää ja jännitteitä tuleviin jaksoihin.

Future Imperfect: Tavallaan latistettu romulanijakso. Tavallaan nokkela loppukäänne. Olisi tämän silti voinut pitää romulanijaksona. Holohuijaus on ihan nokkela idea.

Final Mission: Nyt siitä Wesleystä sitten päästiin, ja tietysti sankartekojen saattelemana. Jano saa näköjään tähtiliittolaiset käymään älykkäidenkin olentojen kimppuun. Autiomaaseikkailussa on epäuskottavaa se, että mainarialuksen kapteeni pärjää niin huonosti verrattuna Picardiin ja Chrusheriin.

The Loss: Jakso keskittyy 2-ulotteisen elämänmuodon tempauksien ihmettelyyn ja samalla epäilemättömän vertauskuvallisesti vammaisuuden (aistin menettämisen) käsittelyyn. Psykiatri Troi menettää telepaattiset kykynsä ja alkaa tietysti heti öyhöttää ympäri alusta. Mitäs muutakaan empatian ammattilainen, realistista.

Data's Day: Päivä androidin elämää. Selvisi sitten sekin, miksi romulaneista on tehty niin selvästi vulkanuslaisten näköisiä. Tuntui hieman, että käsikirjoittajat olivat keräilleet tähän irrallisia Data-ideoita.

The Wounded: Sotaneuroosikapteeni päättää käydä vanhan vihulaisen kimppuun omin päin. Jakso ei ole mitenkään erityisen syvällinen luonteeltaan, ja osittain vika on cardossialaisten (vai mitä ne nyt oli?) vetelässä luonteessa, joka oli liiankin tähtiliittolaisen kaltainen. Picardin lojaalius tähtiliiton rauhansäilyttämiskäskyä kohtaan oli kuitenkin yllättävänkin voimakasta, mikä toi jaksoon väriä.

Devil's Due: Paholainen on nainen, kuinkas muutenkaan. Johan laulussakin lauletaan "Hän saapui keskiyöllä, näin viikatteenkin vyöllä, tuo nuori nainen ikuisuuden varjo silmillään..." Loppupeleissä olisin odottanut nokkelampaa käsikirjoitusta.

Clues: Enterprise pelastautuu yksityisyyttään varjelevan sivilisaation kynsistä menettämällä muistinsa. Mysteerin tuntua.

First Contact: Yllättävä käänne, komentaja Riker soluttautuneena vieraalle planeetalle. Toisaalta ihan luontevaa.

Galaxy's Child: Enterprise elävän avaruusaluslapsen varaemona. Ihan kelpo materiaa, mutta Geordin kohtaaminen vanhan holokansi-ihastuksensa reaaliversion on vähän väkinäinen.

Night Terrors: Enterprise juuttuu johonkin avaruusanomaliaan ja miehistö menettää unensa. Kommunikointi vieraaseen älyyn onnistuu ainoastaan uneksimalla. Minun makuuni liikaa mystiikkaa.

Identity Crisis: Rotu, joka lisääntyy siirtämällä dna:nsa naapurin elimistöön ottamaan vallan. Selkeä, mutta kiistämättä ihan omaperäinen alien-variaatio.

The Nth Degree: Lt. Barclayn paluu. Vieras äly kaappaa Barclayn ja virittää hänen aivonsa supertietokoneeksi. Barclay olisi voinut tehdä onnistuneemmankin paluun.

QPid: Q vie Enterprisen miehistön Sherwoodin metsään. Ei tätä oikein voi ymmärtää. Kapteeni Picardin suhtautuminen naisiin on parhaimmillaan ylvästä.

The Drumhead: Inkvisiittorit ilmaantuvat Enterpriselle selvittämään sabotöriaa. Kapteenin moraalipuheet ovat yllättävän usein kelvollisia.

Half a Life: Mamma-Troi alkaa vähitellen jo ärsyttää. TNG käsittelee kiitettävän monia keskeisiä moraalidilemmoja, eikä eutanasia ole niistä vähiten oleellinen. Scifissä pystyy helposti mallintamaan tilanteita, jotka vähäisemmissä fiktion lajeissa jäävät ajatusleikkien asteille.

The Host: Aijaijai miten hilpeä jakso. Mahtoiko jossain Alien-leffassa olla kohtaus, jossa ihmispolo liehittelee alienin valtaamaa lajitoveriaan? Dr. Chrusher pistää paremmaksi rakastumalla isäntäihmisen sijasta itse parasiittiin. Vain lesbolainen lempi uuden isäntäeliön kanssa jää puuttumaan, ja kiistämättä epäilykset tohtorin sukupuolisista ennakkoluuloista heräävät. Liian varhainen lähetysaika?

The Mind’s Eye: Kellopeliappelsiini-aivopesua. Romulanien juonet ovat aina paikallaan, ja klingonien sisäinen eripura luo huomattavaa juonittelupotentiaalia. Hieman kuitenkin ihmetyttää, miten romulanit pääsevät näinkin syvälle tähtiliiton sydämeen.

In Theory: Jakso päättyy kuvaan, jossa Data puhaltaa kynttilän sammuksiin ja jää yksin rapsuttelemaan kissaansa. Jo tämä yksin kantaa hyvin yhden kolmevarttisen, mutta myös jakson alkupuolella on loistavaa dialogia Datan etsiessä tovereiltaan opastusta orastavaan naissuhteeseen. Itse Enterprisen ”some sort of a subspace field” –ongelmat jäävät sivuosaan, joskin Picard tunnustelijana sukkulassa on kiistämättä draamaa.

Redemption, Part I: Klingonien imperiumi vajoaa sisällissotaan. Olipa yllätys. Ainoa puute tässä jaksossa on se, että käännettä olisi voinut kehitellä pitempäänkin. Loistavat lähtökohdat viitoskauteen.

Kauden parhaat jaksot: Aloitus ja lopetus, eli The Best of Both Worlds ja Redemption ovat parhaimmistoa, mutta nostaisin rinnalle myös toisen klingonijakson Reunion. Ehkä borgit kuitenkin vievät voiton klingoneista tällä kertaa.

Kauden paskimmat jaksot: Kaudelle ei mahtunut selvästi erottuvia heikkouksia. Yhden nimetäkseni Suddenly Human.

Star Trek -maratooni, vko 3 (kausi 3)

Kolmas kausi. Edelleen raporttia. Vaikkakin olen edelleen aikataulussa, harkitsen väliviikon pitämistä. Kolmen ja puolen jakson päivävauhti alkaa hieman tökkiä. Toistaiseksi aion kuitenkin purra hammasta.

Evolution: Wesley tulee koulutehtäviensä ohessa puolivahingossa luoneeksi uuden älykkään lajin. Vaikka nanoeläimet sinänsä ovatkin ihan siedettävä scifi-idea, tämä Wesley-ihannointi menee hiukka liaan pitkälle.

The Ensigns of Command: Data joutuu opettelemaan diplomatian taitoja suostutellessaan tuhoon tuomitun sivilisaation evakuointiin. Data onkin parhaimmillaan jaksoissa, joissa käsitellään hänen heikkouksiaan. Hahmon dramaturgisena ongelmana tahtoo olla epäjohdonmukaiset kyvyt, ja on hyvä, että käsikirjoittaja uskaltautuu ottamaan ihmisyyden ymmärtämisen teemaksi.

The Survivors: Avaruustaistelua, illuusioita ja mysteereitä. Laadukasta trekkiä, joskin jossain vaiheessa aina ihmetyttää, miten paljon tähän galaksiin mahtuukaan ylivertaisia olentoja, jotka voisivat yksinään pyyhkäistä ihmiskunnan kartalta.

Who Watches the Watchers?: Picard proto-vulkanuslaisten jumalana. Jakso täyttä timanttia. Voisin alkaa uskovaiseksi. "We must please the Picard!"

The Bonding: Energiaolento yrittää adopteerata epähuomiossa tappamansa tähtiliittolaisen orpolapsen. Picardin luento kuolevaisuuden hyväksymisestä ei oikein tällä kertaa vakuuttanut.

Booby Trap: Enterprise juuttuu muinaiseen voimakenttäansaan ja selviytyy ulos rakettimoottorien manuaaliajolla. Parinmuodostusongelmaisena tällä kertaa kaverimieheksi juuttunut Geordi, joka saa kaipaamaansa romantiikka holokannelta. Tässä on syvän ATM-henkinen ajatelma. Kunhan tietokoneet kehittyvät tarpeeksi pitkälle simuloidakseen naista, konehuoneen nörtti saa lopultakin täyttymyksensä.

The Enemy: Geordi luo suhteita haaksirikkoutuneisiin romulaneihin. Laadukas jakso, mutta romulanien tunkeilu olisi ehkä kaivannut jonkin uskottavan selityksen.

The Price: Tähtiliitto pyrkii ostamaan madonreiän. Ferengien läsnäolo ei ole mikään laadun tae, mutta jos johonkin jaksoon, niin tähän he sopivat. Kelvollinen käsikirjoitus.

The Vengeance Factor: Jonkinlaiset avaruuden moottoripyöräjengiläiset sotkevat Enterprisen klaanisotaansa. Vähän hölmö koko mopopoikien rotu.

The Defector: Loikkari paljastaa romulanien sotajuonet. Pientä epäuskottavuutta aiheuttaa ilmeisen selvästi lavastettu takaa-ajo, romulanien älykkyyttä tämä ei varsinaisesti mairittele. Kuitenkin kelvollinen avaruusjuonittelu.

The Hunted: Supersotilas karkaa vankilasplaneetalta ja Enterprise yrittää pitää miehen aisoissa. Sotilaan katoamistemput sun muut ovat itse asiassa paikoin aivan nokkelia.

The High Ground: Enterprise kohtaa terroristeja ja yrittää pysyä puolueettomana. Jotenkin tämä terrorismiteema ei toimi; ehkä se olisi kaivannut vielä lisää futuristisia piirteitä. Esimerkiksi jokin futuristinen motiivi kapinalle olisi ollut hyvä esittää.

Deja Q: Ihan OK juttu, että Q menettää voimansa, mutta ei hahmo ihmisenäkään ole kovin kiinnostava.

A Matter of Perspective: Rikerin libido ajaa hänet vaikeuksiin. Positiivinen jakso sinänsä. Kuitenkin Riker on tähän asti esitetty niin täydellisen moraalisena, että eri perspektiiveistä kerrotut tarinat eivät ole oikein uskottavia, vaan itse taivuin heti uskomaan, että naikkonen vain puoliväkisin hyppäsi Rikerin kaulaan.

Yesterday's Enterprise: Ihmeen arvostettu jakso IMDB:ssä. Aikamatkailuteema on tällaisessa sarjassa vähän hankala, koska kun ajassa kerran matkustetaan, katsoja jää ihmettelemään, miksi ei toistekin. Tässä tapauksessa aikavääristymän ollessa satunnainen homma toimii paremmin, mutta itse historian väärentely -spekulaatio on vähän valjua.

The Offspring: Androidin rakentamiseen pätee vähän sama kuin aikamatkailuun. Kun se on kerran onnistunut, miksi ei yrittäisi heti uudestaan ja vähän parannellenkin? Kun Datasta on aiemmin onnistuttu luomaan ainutlaatuinen ja hankalasti toistettava koe, jäin itse nyt ihmettelemään, miksi Data yrittää jälkeläisen luomista vain kerran. Datan lapsekseen luoma androidi on sen verran elinkelpoinen, että luulisi uuden yrityksen houkuttelevan?

Sins of the Father: Komentaja Kurn tulee vaihtariksi Enterpriselle. Olemukseltaan hän on harvinaisen epäuskottava klingoni. Pehmeä puheääni häiritsee erityisesti. Itse jakson keskittyminen klingonilaiseen oikeusjärjestelmään on pettymys; klingonit ovat parhaimmillaan hieman etäisinä ja mysteerisinä.

Allegiance: Capt. Picardilla on kyllä seksikäs iltapuku, tai itse asiassa tässä sitä kantaa vaihdokas Picardin itsensä osallistuessa rottakokeeseen. Häiritsee kyllä hieman, miten selkeästi teknologisesti ylivoimaisia rotuja aina välillä putkahtelee yhtä jaksoa varten. Rottakoe sinänsä on hauska, mutta vaihdokkaan hölmöily Enterprisella on hieman liian huumorihakuista.

Captain's Holiday: Nyt kirjoitan hieman muodista. On huvittavaa, miten trekkinaiset pukeutuvat iltariennoissa jotakuinkin klassisiin asusteisiin, kun taas miehet viettävät vapaa-aikansa jonkinlaisissa futuristisissa versioissa 80-luvun kuntosalivaatteista. Itse jakso ei ole yhtä kiinnostava kuin Picardin auringonottovarustus, johtuen osittain ferengistä ja osittain siitä, että aikamatkustus on tässä jaksossa jotakuinkin yhtä epäloogisesti käsiteltyä kuin terminaattoreissa.

Tin Man: Turnipsin muotoinen elävä telepaattiavaruusalus yrittää itsemurhaa. Lähtöasetelmat ovat hyvät, kun romulanit vielä ilmestyvät paikalle aikeenaan tapaa mokoma otus. Itse asiassa pitäisi joskus selvittää, kuka scifisti on ensimmäisenä keksinyt käyttää orgaanista avaruusalusta.

Hollow Pursuits: Avaruusaluskiusaamista. Star Trekin kohdalla olisi tietysti kohtuutonta puhua sarjan heikkouksista, mutta on kuitenkin syytä myöntää, että joillakin osa-alueilla sarja ei ole yhtä korkeatasoinen kuin toisilla. Tällaiseksi tekijäksi lasken miehistön täydellisyyden. Siinä kuin Dr. McCoylla esimerkiksi oli vielä selkeitä heikkouksia, TNG:n miehistöstä ei juuri kauneusvirheitä löydy. Vaikka tämä täydellisyys onkin osa sarjan viehätystä, sosiaalisia jänitteitä on kuitenkin syytä luoda. Tässä jatkossa ratkaisu on esitellä Mr. Barclay. Hän on hahmona yhtä aikaa realistinen ja epärealistinen. Realistinen hahmo on verrattuna aluksen muihin upseereihin, mutta epärealistinen kontekstissaan. Noin epävakaa henkilö ei varmasti olisi pässyt Enterprisen seulasta läpi, ja muiden ollessa täydellisen tasapainoisia hän on epätodennäköinen anomalia. Samalla tavalla upseerien kyvyttömyys kohdata hänet on omituista; Geordi ja Riker ovat Broccoli-vitseineen epäpäteviä esimiehiä, mutta toisaalta kaiken täydellisyyden keskellä on luontevaa, että heillä ei ole kykyä kohdata heikkouksia. Barclay jää sympaattiseksi, mutta turhan tarkoitushakuiseksi hahmoksi.

The Most Toys: Keräilijä kartuttaa kokoelmaansa Datalla. Enimmäkseen pelleilyä koko jakso, Datan persoonaa onnistutaan syventämään vain vähän.

Sarek: Vulkanuslainen lähettiläs alkaa vanhuuttaan repeillä. Tunteenpurkaukset leviävät Enterprisen miehistöön. Vulkanuslaisten tunnekontrolli luonnollisesti kiehtoo minua.

Menage a Troi: Oltiin ni-ii-in lähellä päästä eroon Wesleystä. Toisaalta hänen hahmoaan on rauhoitettu jatkuvasta sankaruudesta normaalimmalle tasolle. Tässä jaksossa kuitenkin ferengejä, mamma-Troi ja Wesleyn sankaritemppu kaikki samassa sotkussa. Picardin vaivihkainen käsky ajaa Troi kotiin poimu-yhdeksällä osui kohdalleen.

Transfigurations: Rotu jalostuu jonkinlaiseksi transsendentaaliolennoksi, paikallisen selityksen mukaan evoluution kautta. Vähän liian paksua.

The Best of Both Worlds Part 1: Borgit tekevät onnistuneen paluun, tämä on toistaiseksi sarjan paras jakso. Tällä kertaa borgiuhka on todellinen. Itse asiassa niin todellinen ja vakava, että uskoakseni käsikirjoittajat ovat jakson jälkeen pyyhkineet hikeä otsaltaan ja todenneet, että onneksi tämä kolmoskausi jo loppui, on tässä sentään neloskauden alkuun asti aikaa miettiä, miten tästä selvitään.

Parhaat jaksot: Best of Both Worldsin kannoilla tulee Who Watches the Watchers.

Heikoimmat jaksot: Deja Q. Captain's Holiday oli toki osin huvittava, mutta silti heikoimmasta päästä.

Viikon nunnakatsaus

(Vähän niin kuin päivän lehtikatsaus!)

Viikon nunnauutuutena ensi-iltaan ilmaantui Doubt. (Spoilailen jatkossa rajoitetusti.) Ryntäsin tietysti heti katsomaan täynnä odotuksia, sillä asetelma kuulosti houkuttelevalta: Katolisen koulun nunnarehtori syyttää seurakunnan pappia oppilaan hyväksykäytöstä. Samaan aikaan vastakkain ovat kuitenkin myös koulukunnat. Rehtori on vanhoillinen ja ankara, pappi liberaali ja sydämellinen.

Olen emotionaalisesti riittävän kehittymätön tuntemaan tiettyä vahingoniloa katolisia kohtaan heidän pedofiilipappijupakoistaan, mutta elokuvassa on kuitenkin kyse enemmän pedofiliasyytöksistä kuin pedofiliasta. Itse asiassa missään vaiheessa elokuvaa katsojalle ei anneta mitään näyttöä asiasta puoleen tai toiseen. Pappi saattoi käyttää lasta hyväksi tai sitten ei. Tämä onkin yksi niitä elokuvia, joiden kanssa katsoja pääsee tutkimaan omia ennakkoasenteitaan. Kiistämättä papin käytös on epäilyttävää, toisaalta kukaan ei voi todistaa mitään väärää tapahtuneen. Intuitiivisesti oletan itse yleensä papeista kaikkein pahinta, ja normaalisti toivoisin tällaisessa tapauksessa papin olevan syyllinen. (Juu, on kumma asenne, on.) Tässä tapauksessa on kuitenkin useita syitä, joiden takia huomasin toivovani papin olevan syytön:

- syytteen esittää nunna, ja sama intuitio saa minut olettamaan hänen syyttävän silkkaa ilkeyttään
- pedofilialeimasin on saavuttanut tympeitä mittasuhteita esim. Sari Näreen piilopedofiliapuheissa
- pappia esittää jumalainen Philip Seymour Hoffman

Vaikka pidin elokuvasta kovastikin, en toisaalta osaa oikein sanoa, onko se kovin merkittävä. On toki selvää, että sekä uskonnollisten yhteisöjen sulkeutuneisuus että pedofiliahysteria ovat merkittäviä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Tämän elokuvan keskeinen sanoma on se, että syytöksen uhatessa syyllisyydellä tai syyttömyydellä ei enää ole merkitystä. Jotenkin aiheesta olisi kuitenkin voinut saada enemmänkin irti, ainakin kirkon hierarkisen ja imagoakiillottavan taipumuksen osalta.

Tiedän toki, mikä kysymys mielessänne liikkuu: Tekikö pappi itsemurhan vai ei? Tätä en viitsi spoilata, mutta onnellisia loppuja ei toki ole luvassa.

Oikeastaan elokuvan suurin vaikutus oli se, että nyt haluan taas katsoa Happinessin... taas. Ja levittää ilosanomaa.

Docpoint 2009: Nunnia, nunnia!

Kiitettävän paljon absurdismia ja ohjaajavieraita. Kiinnostavimmat tuotokset kiinnostavuusjärjestyksessä (ei paremmuusjärjestyksessä):

Yksin Jumala. Otetaan korskea kartano keskellä Espoon maalaisinta kaupunginosaa. Lisätään uutukaiset kodinkoneet, puutarhatraktorit ja Alvar Aallon suunnitelemat huonekalut. Kukahan täällä majailee? No tietysti kartanollinen karmeliittanunnia köyhyyslupauksiaan kerraten. Ällistyttävää ja katolisten imagoon sopivaa, mutta vielä kiinnostavampaa olisi, jos nunnat lahjoittaisivat miljoonakartanonsa, ostaisivat velkarahalla kerrostalokolmion jakomäkeläisestä betonubunkkerista ja kokeilisivat tuota köyhyysjuttua tosissaan.

Minulla on nunnia kohtaan tiettyjä ennakkoluuloja, mutta koska kuitenkin tiedostan tietämättömyyteni, menin mielenkiinnolla katsomaan. Keskeisin ennakkoluuloni on se, johon voi tutustua vaikkapa elokuvassa Suor Emanuelle. Tältä elokuvalta odotin oikaisua lähinnä siihen toiseen ennakkoluulooni, eli siihen, että nunnat itse asiassa pakenevat luostariin vastuuta. Kun katsoo, millaisessa yltäkylläisyydessä nunnat tässä elokuvassa kuvataan, tämä olettamus tuntuu tulevan heti todistetuksi ainakin materiaalisella tasolla. Ei tuota elintasoa rukoilemalla rahoiteta, vaan almujen (Vatikaani?) varassa oletettavasti mennään.

Vastuun pakoilemisessa on tietysti henkinenkin puoli. Eräs luostarin vieraista kysyi nunnilta, eikö ole iso uhraus katkaista siteensä sukulaisiin ja ystäviin. Nunnat vastasivat, että luostarielämä tekee noista siteistä vain vahvemmat. En toki epäile, etteikö tämä nunnien mielissä voisi olla tottakin.

Valitettavasti dokumentti käsitteli nunnien motiiveja aika vähän. Tämän luostarillisen päätehtäväksi ilmoitettiin rukoileminen Suomen puolesta. Nunnien mukaan he ovat saaneet jumalaltaan selvän osoituksen siitä, että heidän halutaan alkavan karmeliitoiksi. Omaksi kuvakseen, niinhän se oli, mutta onko narsismi tosiaan niin määrääva luonteenpiirre, että se kannatti yhdennäköisyyden vuoksi kopioida?

Oli miten oli, en minä tietysti voi osoittaa, että luostarointi ja rukoileminen olisi kokonaisuudessaan jotenkin hyödytön elämäntapa. Ja voivathan nuo nunnat ihan oikeasti uskoa olevansa oikealla asialla. Maailmallisessa elämässäkin on monia töitä, joiden hyödyllisyyden ihmiskunnalle voi helposti kyseenalaistaa; mietin itse tätä joskus, kun työttömänä harkistin autotehdasta työpaikkana. Yhteenvetona siis todettakoon, että jos kerran rikolliset laitetaan vankilaan ja sairaat sairaalaan, niin miksi ei sitten nunnia luostariin. Varmaan sävystäni voisi päätellä, että dokumentista jäi hapan maku, mutta ei se niin ole; petyin vain, kun ohjaaja keskittyi seremonioihin, ja asiaa saati sitten vastauksia tarjoiltiin aika vähän. Ei tämä dokumentti kuitenkaan millään tapaa vähennä sitä käsitystäni, että armoton jumalanpalveleminen luostarissa on vain tapa sysätä syrjään maalliset vastuut keksimällä itselle uusi tarkoitus, jonka kuitenkin voi aika helposti täyttää.

Necrobusiness oli elämää absurdimpaa. Dokumentti kuvaa puolalaisten hautaustoimistojen arkea. Eli sitä, miten hautaustoimistot lahjovat ensiapuhenkilöstöä asiakkaita saadakseen ja kuolemantohtorit ohjaavat surevat omaiset sponsoritoimistonsa hoiviin. Elokuvassa nähdään myös hautaustoimistojen omistajia maksamassa palkkamurhaajille naapuritoimiston omistajan teilaamisesta ja pelkäämässä karmeinta kostoa; kilpailija ottaa nirrin pois ja päälle päätteeksi hoitaa vielä arkun hautaan asti. Nettioloissa saisi helposti aikaan ansiottoman keskustelun siitä, johtuuko puolalaisten tilanne vapaista hautausmarkkinoista vai valtion maksamasta avokätisestä ruumistuesta, joka tekee hautajaisista suureellisia ja arkkubisneksestä arvokasta. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin miettiä, onko tämä hauskaa vai ei.

Virginity taas kuvaa venäläisten nuorten naisten unelmia, ja läsnä ovat samat elementit kuin Suomessakin: julkisuus, raha, tähteys. Kolmesta tytöstä yksi kauppaa neitsyytensä rahasta, toinen hyödyntää sitä tosi-tv:ssä ja kolmas omalla epämääräisellä tiellään uudeksi Madonnaksi. Jälkimmäinen päätyy strippariksi, mikä on oikeastaan yllättävän hyvin. Kaksi muuta päätyvät itkuisiksi ja omanarvontuntonsa menettäneiksi. Venäjällä ei kai tunneta onnellisia loppuja. Ihmissusissa varmaan joku osaisi selittää, miksi näillä tytöillä menee paremmin kuin venäläisillä miehillä.

Japan - A Story of Love and Hate herätti aluksi epäilyksiä aitoudesta henkilögallerian... no, kummallisuuden takia. Pääasiassa englanniksi puhutussa dokumentissa on mm. kohtaus, jossa ohjaaja vierailee japanilaisessa perheessä, ja vie isännälle lahjaksi Viagraa. Jälkeenpäin ajatellen tämä dokumentti on hyvin linjassa sen kanssa, miten japanilaiset englantinsa oppivat. Laadukas dokumentti.

Aileen Wuornos: Itse asiassa kohtuullisen merkittävä teos, vaikka itse en pidäkään näitä sarjamurhaajakuvauksia kovin hyödyllisinä yhteiskunnalle. Aileen Wuornosin tv-shop -asianajaja joutumassa pidätetyksi törttöiltyään pilvipäissään matkalla vankilaan tapaamaan asiakastaan on kuitenkin jo aika merkittävä kannanotto kuolemantuomiokysymykseen.

Fetishes: Ihan hauska, mutta kovin pinnallinen katsaus pervoklubin arkeen ja dominoiden ja heidän asiakkaidensa elämään. Erityisen mielenkiintoisia olivat ihmistuhkakuppi (en olisi uskonut, että näitä oikeasti on olemassa) ja tyyppi, joka pää vessanpöntössä selittää nauttivansa dominan tottelemisesta siksi, että hänellä on itsellään väkivaltaisia fantasioita (mass mayhem and genocide, you know). Ohjaaja olisi kuitenkin voinut ottaa mukaan edes jonkun ulkopuolisen ihmistieteiden asiantuntijan. Mieleen jäivät ainakin kommentit dominoiden yleisestä biseksuaalisuudesta ja siitä, että jos ei pidä miehistä, ei hommassa pärjää viittäkään minuuttia. Ohjaajalta oli tavallaan ryhdikäs ratkaisu olla suostumatta omaan sessioon, mutta itse olisin kyllä mennyt. Lisäksi totuus on dokumenttia perverssimpää, sillä tässä kuitenkin oltiin kaikkiaan aika sisäsiistejä.

Biutiful Cauntri. Ärsyttävä aktivisti uskoo ratkaisevansa Napolin jätekriisin suu vaahdossa huutamalla. Italialaiset ovat parhaimmillaan surkuhupaisasti epäonnistuessaan, mutta tässä dokumentissa ainoa hauskuus on jätemafian tapa merkata sovitut kaatopaikkatiet. Dumppauspaikan kyltissä lukee "suuhoitoja 40-60 -vuotiaille miehille".